Kolumni

Vatkuli suussa puuhastelua
?

Kerhomainen toiminta, vatkuli suussa puuhastelu, epämääräinen mumina. Tässä muutama esimerkki kielenkäytöstä, jolla oman toimintamallinsa erinomaisuutta esille tuovat perfektionistit kuvailevat vallitsevaa olotilaa Suomalaisessa juniorijalkapallossa. Tai siis sitä osaa olotilasta, jota he eivät itse omassa toiminnassaan edusta. Sussiunatkoon. Halventavia termejä käytetään niistä toimijoista, jotka eivät vielä ole päässeet sinuiksi 340-sivuisten seuratasoisten pelitapaoppaiden teorian tasolla täydellisyyttä hipovaan maailmaan.

Maailmaan, jossa kaikkein pienimmätkin nyanssit vaikuttavat lasten kehittymiseen samoissa määrin, kuin huippuunsa hiottujen ammattilaisorganisaatioiden välien selvittelyissä. Jos valmentajalla on vahingossa mennyt väärän väriset sukat kenkien sisään, tulevaisuuden toivojen mahdollisuudet huipulle ovat pienentyneet. Tai auta armias, jos ne sukkien päälle vedetyt kengät vielä sattuisivat olemaan lenkkarit, eivätkä jalkapallokengät. Ei, sitä he eivät pysty ajattelemaankaan, se on aivan liian vulgaaria toimintaa, joka musertaa 7-vuotiaiden lasten mahdollisuudet optimaaliseen kehittymiseen. Ja maailmanloppu on viimeistään ovella, jos 8-vuotiaiden sotureiden pelikassit eivät ole numerojärjestyksessä kentän laidalla.

Vatkuli suussa puuhastelua on myös useamman kuin yhden lajin ohjattu harrastaminen. Ei niin huipulle mennä. Jalkapallo on nimittäin niin vaikea laji, että juoksuasennon kehittymiskäyrän optimaaliset tasot eivät kohtaannu, jos luistimet laitetaan talvella jalkaan ja jalkoja liikutellaankin sivusuunnassa vääränlaisin liikeradoin. Ei, kyllä yksi laji on riittävästi, olkoonkin, että se ei tutkitusti ole ainoa tie, eikä oletettavasti edes tehokkain. Muuten lähestytään taas pelottavasti kerhomaista puuhastelua, jota alle kymmenvuotiaiden kohdalla ei enää voi modernissa kilpailuyhteiskunnassa suvaita. Mutta jos nyt jossain tilanteessa poikkeus on pakko tehdä, niin jokainen toisen lajin harjoitus on syytä raportoida tarkasti valmennukselle, muutenhan täydellisesti laadittuun kehittymissuunnitelmaan voi päästä virus, joka tuhoaa kaiken muun ympäriltään.

Perfektionistisessa toimintamalleissa ei myöskään jäädä pois harjoituksista missään tilanteessa. Jos esimerkiksi luokkakaverin 9-vuotissyntymäpäiväjuhlat sattuvat olemaan samaan aikaan, valinta on päivän selvä. Tai oikeastaan ei pitäisi edes voi olla mitään valittavaa. Harjoitukset pitää priorisoida koko muun elämän edelle, koska niin tehdään myös oikeissa jalkapallokulttuurin maissa. Mutta koska näin kuitenkin Suomessa välillä tapahtuu, mahdollisuudet saavuttaa mitään ovat minimaaliset. Kaikki olisi toisin, jos jokainen lapsi vaan ymmärtäisi toimia ainoastaan jalkapallon ehdoilla. Mutta vatkulin herkullinen maku maistuu suussa liikaa, eikä tällöin saavuteta mitään.

Suussa ei tosin muutenkaan saisi olla mitään herkullista, vaan parempi olisi vaan kuunnella sitä “ravintoasiantuntijaa”, joka kieltää kaiken sokerisen vähäravinteisen hötön. Paitsi proteiinipatukat ja oikeanlaiset ravintolisät. Niitä kun pistelee suuhunsa, niin kehittyminen on taattu. Ajatelkaa nyt, voisiko vaikka Cristiano Ronaldo olla tikissä vieläkin, jos popsisi jotain normaalia ruokaa ja vielä herkuttelisi päälle. Siksi tätä ei saa myöskään tapahtua tavoitteellisen toiminnan nimellä kulkevissa “laadukkaissa” nappulajoukkueissa. Tärkeämpää on porskuttaa laadukkaasti rinta rottingilla kehittyen kohti tutkimusten mukaista keskimäärin 11-vuotiaana tapahtuvaa liikuntaharrastuksen lopettamista.

Olen pyrkinyt miettimään ja tarkastelemaan näitä totalitaarisia toimintamalleja tulevaisuuden urheilullisen menestyksen mahdollistajina ja riveittäin Huuhkaja-pelureita tuottavina kasvatusalustoina. Uskoni ei kuitenkaan ole pyrkimyksistäni huolimatta kasvanut. Perfektionismiin ja kilpailuyhteiskuntaan lapsienkin kohdalla uskovien aikuisten luoman ylitavoitteellisen toiminnan alttarille uhraavien lasten vuoksi sitä toivon, mutta en usko.

Pohjaan tämän epäuskoni olettamukseen, jonka mukaan hyvin harva jaksaa pitkään harrastusta jossa ydin on siinä, että tekee kaiken täydellisesti oikein ja vielä veren maku suussa. Se on henkisesti lähes jokaiselle lapselle aivan liian kuluttavaa. Ja siihen, että kukaan ei ole pystynyt todistamaan, että joku systeemi, oli sitten kyseessä totalitäärinen perfektionismi tai “kerhomainen puuhastelu”, olisi tuottanut Suomessa alle 12-vuotiaista enemmän aikuishuippuja kuin joku toinen systeemi. Lisäksi väitän, että jos totalitaarisuus ja kurinalaisuus olisivat paras tie huipulle, kilpailu käytäisiin ainoastaan Kiinan ja Venäjän kaltaisten valtioiden välillä. Jokaisessa lajissa.

Tulevaisuuden kilpailuetua on siis haettava muuta kautta. Tutkimuksen kautta kerätty tieto voisi olla yksi avain oikeanlaisien, suomalaiseen kulttuuriin toimivien toimintamallien rakentamiseen. Ja jos sitä kautta saadaan todennettua, että joku malli on parempi kuin toinen, lupaan olla eturintamassa huutamassa sen puolesta. 

Oletettavasti sen mallin maku tulisi olemaan jossain vatkulin maun ja veren maun välimaastossa.

TEKSTI: Ilja Venäläinen

Kuva: Juha Tamminen