Kolumni

Satu resurssien kohdentamisesta juniorifutiksessa

Olipa kerran kuvitteellisessa kaupungissa jalkapalloseura, joka oli juniorijoukkueen valmentajavalinnan edessä. Seuran talous ei ollut parhaassa mahdollisessa terässä, joten pestiin haluttiin oto-valmentaja, tuo jokaisen jalkapalloseuran uskollinen palvelija.

Sellainen löytyykin ja aloituspalaveri määrätään pidettäväksi. Siinä seuran valmennuspäällikkö kertoo valmentajalle pestin reunaehdot. Harjoituksia on neljästi viikossa, jonka päälle tulevat turnausreissut, joita on suunniteltu alustavasti 7 kappaletta tulevan kauden ajaksi. Tämän päälle tulevat lähialueen pelit, joita on aina niinä viikonloppuina, jolloin turnauksia ei ole. Ja sitten on vielä pelaajien kehittämisseuranta-päivät, joita on pari-kolme kertaa vuodessa.

Valmennuspäällikkö esittelee seuran uuden valmennuslinjauksen, jonka mukaan valmentajan on suunniteltava ja dokumentoitava jokainen harjoitus. Dokumentit on toimitettava seuran valmennuspäällikölle analysoitavaksi kuukausittain. Lisäksi joukkueella tulee olla vuosisuunnitelma, jaksosuunnitelma teemoittain, sekä kuukausisuunnitelma. Nämä tietysti eriteltynä tasoryhmittäin, koska joukkueessa on eri taitotason omaavia pelaajia.

Oto-valmentajasta alkaa tuntua, että vastuu, jonka hän oli tiennyt isoksi jo aikaisemmin, paisuu paisumistaan. Hän kuitenkin hoksaa, että puuttuvan valmentajakoulutuksen avulla saattaisi saada hyviä eväitä pestin kunniakkaaseen suorittamiseen, sekä osaamista myös lajispesifeihin yksityiskohtiin, joilla pelaajia saataisiin vietyä eteenpäin. Valmennuspäällikkö on samaa mieltä ja lupaa, että seura maksaa kyseisen koulutuksen. Mutta seuran taloustilanteen johdosta sillä ei kuitenkaan ole mahdollista maksaa valmentajalle siviilitöistä poissaolosta johtuvia ansionmenetyksiä jo sinällään kalliin koulutuksen päälle.

Valmentajalla taas ei tällä hetkellä ole taloudellisia mahdollisuuksia palkattomiin vapaa-päiviin, koska rahat on tiukilla ja kotona pitäisi pystyä tekemään remonttiakin. Valmentajan vastustuksesta huolimatta valmennuspäällikkö ehdottaa joukkueen vanhempainillassa, että jokaiselta pelaajalta kerättäisiin maksu valmentajan ansionmenetyksiä varten. Tähän ei kuitenkaan suostuta, koska kaudesta vaikuttaisi muutenkin tulevan suhteellisen kallis. Valmentaja ymmärtää tilanteen ja joutuu siis harmikseen sanomaan ei miettimälleen valmentajakoulutukselle.

Kausi alkaa ja etenee. Loppukesästä valmentaja istuu bussissa kohti viikonlopun mittaista turnausta. Osa vanhemmista on vastikään joukkueen vanhempainillassa nurissut runsaista turnausreissuista ja vähäisistä vapaista viikonlopuista. Lisäksi pelaajissakin alkaa näkyä jo pientä väsymystä, eikä turnausta tällä kertaa olla etukäteen enemmälti hehkuteltu harjoituksissa. Valmentajasta tuntuukin, että edessä on monelta osin ns. rutiiniviikonloppu.

Matka jatkuu ja valmentaja alkaa aikansa kuluksi laskeskella päässään turnauksen hintaa. Reissussa on mukana 18 pelaajaa, joista jokainen maksaa osallistumismaksua 220 euroa. Ne jakautuvat seuraavasti:

1) turnauksen osallistumismaksu 10 euroa (180 euroa per joukkue)
2) bussimaksu 50 euroa (kulu 900 euroa)
3) ruuat 40 euroa (8 euroa per ruoka / viisi ruokaa)
4) hotellimajoitus 100 euroa (kaksi yötä)
5) osuus valmentajien ja bussikuskin majoituksesta 20 euroa

Joukkueen kokonaiskustannukset turnauksesta ovat yhteensä noin 4000 euroa. Ja lisäksi tietysti mukaan lähteneiden vanhempien majoitus ja ruokailukulut.

Reissu jatkuu ja valmentajan mieleen palaa harmittavasti taloudellisista syistä missattu valmentajakoulutus. Valmennuspäällikön kanssa käydyssä kuukausittaisessa kehityskeskustelussa on yhteisesti havaittu, että joukkueen pelaajilla on tiettyjä puutteita osa-alueilla, joihin kyseinen valmentajakoulutus olisi nimen omaan osittain pureutunut. Valmentaja miettii, että työstä otettujen vapaapäivien hinnaksi olisi tullut noin 1500 euroa. Summa tuntui silloin suurelta, mutta verrattuna viikonlopun turnauskuluihin kuitenkin melko pieneltä.
Turnaus pelataan loppuun, samoin pelikausi. Valmentaja pyydetään jälleen seuran toimistolle juttelemaan seuraavasta kaudesta. Koulutus olisi jälleen tarjolla ja valmentajan halu osallistua on säilynyt. Seuran edellytykset vapaapäivien korvaamiseen eivät kuitenkaan ole parantuneet, niin kuin ei ole myöskään valmentajan taloudellinen tilanne. Toisena vuonna peräkkäin koulutus jää käymättä. Ja turnausmatkoja on tulossa saman verran kuin aikaisemminkin.
Sen pituinen se.

Kuten hyvissä saduissa, myös tässäkin tarinassa on opetus. Jos vanhempien rahoja olisi laitettu valmentajan ansionmenetyksiin turnauksesta koituneiden bussikulujen ja hotelliyöpymisten sijaan, perheillä olisi ollut yksi yhteinen viikonloppu enemmän, valmentaja olisi päässyt koulutukseen, pelaajat olisivat saaneet kenties parempaa valmennusta ja rahaa olisi vielä jäänyt jokaiselle pelurille uusiin kenkiinkin.

Onneksi kyseessä oli kuitenkin vain satu. Koska kyllähän tämä juniorijalkapallon resurssien kohdentamisen epäkohta busseista ja hotelleista valmennuksen kehittämiseen ja harrastusmaksujen pienentämiseen olisi jo ratkaistu.
Vai mitä?
Kirjoittaja on entinen ammattijalkapalloilija ja EOM-jalkapallolehden vakiokolumnisti kaudella 2019.
Teksti: Ilja Venäläinen
Tilaa EOM-jalkapallolehti omaksesi, hinta vain 37,5 € vuodessa! Klikkaa kuvaa lukeaksesi lisää: