Artikkeli

Töölön tervaskanto

TEKSTI Elina Vainikainen

KUVAT Arto Alho

Olli Paavilaisen jalkapalloilijan ura käynnistyi pikkunassikkana kotikylillä Rekolassa. Seudulla asusteli Paavilaisen lisäksi kymmenkunta saman ikäistä poikaa, joiden kanssa porukalla harrastettiin urheilua laidasta laitaan: kesällä pelattiin futista ja yleisurheiltiin, talvella hiihdettiin ja tehtiin hyppyrimäkiä.

”Yhdeksänvuotiaana pääsin pelaamaan joukkueeseen”, Paavilainen muistelee. ”Kylällä ei ollut kuin C-juniorien joukkue, joten pelasin heidän kanssaan viisi vuotta nuorempana. Ensimmäisessä pelissä olin puolustajana, ja hävisimme 17-0. Sanoin valmentajalle, että voisi olla parempi, että minä menisin maaliin. Ei hävittäisi noin paljoa”, hän naureskelee. ”Siitä asti olen sitten maalissa ollut.”

Olli Paavilaisen syntymätodistuksessa on nimi Kaarlo Olavi, Kaarlo isoisän mukaan ja Olavi kutsumanimenä. Lapsesta asti miestä on kuitenkin kutsuttu Olliksi, eikä juuri kukaan häntä Olavina tunne, Kaarlosta puhumattakaan.  ”Uusissa joukkueissakin aina ihmetellään, että kukas tämä Olavi on, ei täällä sen nimistä ole”, mies toteaa.

Amerikkaa ja arvometallia

Olli Paavilainen on peliurallaan ehtinyt koluta kaikki sarjatasot ykkösestä kuutoseen. Pisimpään hän pelasi Hyvinkään HyPSissä, jossa vierähti kaksitoista vuotta. Matseja on kertynyt vyölle myös Gnistanissa, Ponnistuksessa, Ilveksen ikämiehissä ja lukuisissa muissa. Nykyään mies pelaa Helsingissä Kiffenissä: ikämiehissä, kakkosjoukkueessa nelosta ja futsalissa kakkosdivaria.

”Tänä vuonna tuli 140 peliä, joista sadassa pääsin kentällekin. Kesäkaudella meillä on neljästi viikossa joukkueharjoitukset Kiffenissä, siihen päälle sitten vielä pelit ja omatoiminen harjoittelu. Lenkkiä ei tarvitse paljoa tässä hommassa juosta, mutta teen aamujumpan ja harjoitusten jälkeen vesijumpan – kotona on nykyään uima-allas. Jos rupeaa liikaa kestävyyttä hankkimaan, jäykistyy ja refleksit hidastuvat.”

Paavilainen on jo pitkään ollut vanhin Palloliiton sarjoissa pelaava futari. Vaikka maalivahtien peliura usein kestääkin kenttäpelaajia kauemmin, on yli seitsenkymppinen aktiiviveskari silti luonnonoikku – etenkin, kun repertuaarista löytyy useita lajeja.  Jalkapallon ja futsalin yhdistäminen on toki varsin tavallista, mutta amerikkalainen jalkapallo samassa paketissa on jo eksoottista. Paavilainen päätyi kokeilemaan jenkkifutista poikansa perässä.

”Meillä oli Tikkurilassa harjoitukset peräkkäin, ensin minun ja sitten pojan ja kuljettiin tietenkin samalla kyydillä. Kyllästyin odottelemiseen, joten kysyin pojan valmentajalta, saisinko tulla kokeilemaan. Pelasin sitten pääasiassa kakkosjoukkueessa potkaisijana, voitimme yhden SM-pronssin ja seurajoukkueiden Euroopan mestaruuden 1986.”

Arvometallia on palkintokaappiin kertynyt toki muutenkin: 73 SM-mitalia, joista 32 kultaista. Pääosin menestystä on tullut ikämiessarjoista. Viime kaudella Paavilainen osallistui kaikkien ikäluokkien SM-kisoihin sekä jalkapallossa että futsalissa: neljästätoista kilpailusta irtosi kahdeksan mitalia ja pari neljättä sijaa.

Terapiaa tekonurmella

Yksi Paavilaisen pitkän uran salaisuuksista on se, ettei hän ole juurikaan kärsinyt loukkaantumisista. Nilkan nivelsiteet menivät kerran Palloliiton koulutuksessa, kun mies kiirehti lenkkareilla lumisohjossa kahvitauolta jumppasaliin. Maalivahdeilla tapaavat olla olkapäät kovilla, mutta Paavilaisen hartiasta otettiin röntgenit vasta miehen tiputtua remonttihommissa kaverinsa parvekkeelta.

”60-luvulla aina kulmapotkutilanteissa potkittiin maalivahtia jaloille, sen seurauksena mulla ei toisessa isovarpaassa ole rustoa. Sitä ei edes lähdetty korjaamaan, kun olisi ollut 50-50-mahdollisuus, että se menee jäykäksi. Sitten ei olisi pystynyt enää pelaamaan eikä tanssimaan, lavatanssit kun ovat toinen tärkeä harrastukseni”, hän pohtii. ”Samoin toisesta nimettömästä on jänne rikki, sekin potkun seurauksena. Ja näkyyhän ilman suojuksia pelaaminen jaloissa, luut ovat sellaista rypylää.”

Yritysjohdossa työuransa tehneelle Paavilaiselle kuningaslaji on ollut terapiaa. Kun joutuu päivät pitkät pohtimaan ja miettimään, on mukavaa, kun harjoituksissa valmentaja kertoo, mitä pitää tehdä.

”Siinä unohtaa työmurheet kokonaan, kun ei tarvitse itse funtsia kaikkea. Jos valmentaja käskee juosta päin seinää, sitten juostaan”, Paavilainen nauraa.

Samasta syystä hän on myös jättänyt valmennushommat toisten heiniksi. A-valmentajan kelpoisuus Paavilaiselta periaatteessa löytyy, mutta lisenssiä hän ei ole koskaan hakenut.

”Olen sanonut, että funtsatkaa nyt, mä teen henkistä työtä ammattina, niin minkä takia ottaisin toisen samanlaisen painolastin. Ei tulisi huilia yläkerralle ollenkaan.”

Rakkaudesta lajiin

Pelaamisen lisäksi Paavilainen on myös ahkera jalkapallon seuraaja, ja erityisesti Huuhkajilla on paikka hänen sydämessään. Palloliiton kultainen ansiomerkki takaa pääsyn kaikkiin kotimaan peleihin, eikä viimeisten 55 vuoden aikana montaa ottelua väliin ole jäänytkään. Vuoden 1982 MM-kisoista lähtien Paavilainen on kiertänyt myös arvokisoja, Euroopassa matkailuautollaan ja muilla mantereilla lentäen.

”Meillä on vaimon kanssa tapana liittää urheilumatkaan muutakin, käydään katsomassa Unescon maailmanperintökohteita ja nähtävyyksiä. Islannissakin kun käytiin, kierrettiin koko maa. Vaimo sanoo, ettei ymmärrä futiksesta mitään, mutta tykkää katsoa sitä fiilinkiä.”

Paavilainen on ollut mukana myös Suomen Maajoukkueen Kannattajat ry:ssä sen perustamisesta asti. Tärkeä osa reissuja ovatkin fanimaaottelut, joissa suomifanit ottavat mittaa vastustajan kannattajista. Joskus vastaan on tullut pykälää kovempiakin jätkiä, kuten Pohjois-Irlannin paitaa kantanut maajoukkueveteraani Keith Gillespie.

Pitkällä urallaan sekä pelaajana että Palloliitolla kouluttajan hommissa Paavilaiselle on tietenkin kertynyt paljon tuttuja, nimekkäitäkin. Nykyisen Huuhkajien päävalmentaja Markku Kanervankin hän tuntee hyvin, samassa ikämiesjoukkueessakin on pelattu.

”Oltiin molemmat Venäjällä katsomassa kisoja ja satuttiin samaan junaan, juteltiin siinä sitten peleistä. Käskin ’Riven’ hoitaa hommat kotiin, että päästään teitä kisoihin katsomaan”, hän myhäilee.

Arvokisoissa muiden maiden kannattajat ovatkin ihmetelleet, miten Paavilainen jaksaa kiertää kisoja, vaikkei edes oma joukkue pelaa.

”Monet pitävät ihan hölmönä. Mä olen sitten sanonut niille, että ettekö te ymmärrä, että voi vain nauttia tästä lajista.”