Kolumni

RESURSSIT JALKAPALLOSSA

Usein kuulee puhuttavan, että helppohan se on pärjätä, kun vastustajalla on yli puolet suurempi budjetti
kuin meillä. Tämä on kuultu usein jopa pelin jälkeisissä valmentajien kommenteissa. Asia on tietenkin
osittain totta, mutta pienilläkin resursseilla toimiva joukkue voi yllättää niin sanotun isommalla rahalla
operoivan seuran. Tästä on hyviä esimerkkejä muun muassa tältä kaudelta, kun Rovaniemen Palloseura
taisteli pitkään jopa mestaruudesta. Heidän pelaajabudjettinsa on kolme kertaa pienempi kuin
mestaruuden voittaneen HJK:n.

Omat kokemukseni pienillä resursseilla toimimisesta on ollut jokapäiväistä elämää viimeiset kolme ja puoli
vuotta toimiessani PS Kemin päävalmentajana Ykkösessä ja Veikkausliigassa. Pelaajabudjetit olivat liigan
alinta kastia joka vuosi, eivätkä muutkaan resurssit olleet välttämättä liigan vaatimaa tasoa.
Valmentajan ammatti on yksi maailman parhaista ammateista, mutta tiettyjen perusasioiden puuttuminen
tekee siitäkin suhteellisen stressaavan. Usein tulee kateellisena katsottua Euroopan huippuseurojen
resursseja ja harjoitteluolosuhteita. Joidenkin kotimaisten seurojen harjoittelumahdollisuudet ovat aivan
toisesta ulottuvuudesta verrattuna Meri-Lapin pohjukassa toimivaan liigaseuraan.

Silloin kun resurssit ovat pienet, asiat pitää priorisoida ja tehostaa siten, että päätoiminta ei häiriinny.
Miten mittaat pelaajien palautumisen ilman sykemittarijärjestelmää? Millä kyydeillä pelaajat pääsevät
päivittäin aamupalaverin jälkeen hallille treenaamaan ja takaisin? Miten jaksottaa treeniohjelma, huonon ja
kivikovan pelialustan vuoksi? Kuinka nopeasti saamme pelaajat loukkaantumisen sattuessa lääkäriin oman
lääkärin puuttuessa seurasta? Nämä ja monet muut kysymykset olivat jokapäiväistä elämää viime talven
preseasonin aikana.

Mihin kannattaa pienet resurssit fokusoida? Pientä Jaakobin painia on tullut itseni kanssa usein käytyä siitä,
otetaanko joukkueeseen ulkomaalainen pelaaja vai satsataanko enemmän esimerkiksi harjoitusvälineisiin.
Usein seurajohdon kanssa käytyjen keskustelujen jälkeen vaaka kääntyi pelaajan hankkimisen suuntaan,
mutta oliko tämä sittenkään oikea tapa? Ehkä joku sarjanousu tai mestaruus olisi saattanut jäädä tässäkin
maassa toteutumatta sillä hetkellä, mutta mitä tapahtuu muutaman vuoden kuluttua humun ja hälinän
laannuttua?

Omaan mieleeni näiden muutaman opettavaisen vuoden jälkeen on tullut se asia, että ehdottomasti
parempi keino on laittaa resurssit koko joukkueen hyvinvointiin. Tämä veisi suomalaista jalkapalloa pitkällä
tähtäimellä enemmän eteenpäin kuin epävarmojen ulkomaalaispelaajien hankinta.

Laadukkaat ja motivoituneet pelaajat ovat aina valmentajan unelma, kansallisuudesta huolimatta. Uskon
kuitenkin, että Veikkausliigajoukkueissa pelaa aivan liian paljon laadultaan riittämättömiä
”vahvistuksia”, joiden motivaatio pelata joukkueelle pienenee kuukausi kuukaudelta.

Oman pesän kuntoon laittaminen on varmasti pidempi ja kivikkoisempi tie, mutta ehdottomasti pysyvämpi
ratkaisu. Pyrkimys luoda pelaajille sellainen oppimisympäristö, mihin haluttaisiin tulla ja mikä ajan mittaan
loisi myös pidempiaikaista jatkumoa seuran toiminnalle. Pelaajat kyllä tietävät, miten naapuriseurassa asiat
hoidetaan ja tämä ratkaiseekin monesti mihin seuraan seuraavalle kaudelle halutaan.

Jari Åhman
Kirjoittaja on ammattivalmentaja, joka valmensi 2018 kaudella PS Kemiä.

Artikkeli on julkaistu alunperin EOM 4/2018 printtilehdessä. Tilaa oma EOM-jalkapallolehden vuosikertasi hintaan 37,5 €/v täältä!