Kolumni

Tasojoukkueet – Graalin malja vai Pandoran lipas?

Viime päivinä on kohistu lasten ja nuorten urheilun raadollisuudesta. Esille on noussut niin joukkuevoimistelijoiden raaka valmentaminen, kuin jalkapallon tasojoukkuevalinnatkin. Mikki Kauste toi julkisuuteen oman poikansa kohtalon, jossa 12-vuotiaalle kilpajoukkueen pelaajalle oli kylmästi ilman sen perustellumpia selityksiä ilmoitettu joukkueesta pois pudottamisesta. Useamman vuoden joukkueessa pelanneelle lapselle kohtalo on kova ja ymmärrettävästi se kolahtaa myös vanhempiin.

Sosiaalinen media on täyttynyt kohtalotovereiden vuodatuksista, mutta toisaalta myös ulostuloa kritisoivista kommenteista.  Minään poikkeuksena Kausteen lapsen kohtaloa ei voida pitää, järjestelmä on rakentunut viime vuosina siten, että ympäri Suomea saman raadollisen tunteen saa joka vuosi kokea sadat ja taas sadat lapset. Valintaprosessin taustalla on tasojoukkue-ideologia. Pelaajakehityksen nimissä ”kaikki pelaa”-järjestelmän vastaiskuksi tehty rakenne, jota ideologian tukijat pitävät suomalaisen jalkapallon Graalin maljana.

Tasojoukkue-järjestelmän yksi kiivaimmista ja toisaalta myös parhaista puolestapuhujista on suomalaiseen juniorijalkapalloon Ekkono-metodin tuoneen ja huippu-jalkapalloiluputken rakenteeseen suuresti vaikuttaneen Sami Hyypiä –akatemian johtaja Kyösti Lampinen. Lampinen pääsi ääneen myös tässäkin keskustelussa. Keskiviikon 14.11. Ilta-Sanomissa hän kertoo, että aikuiset ovat sössineet koko lasten jalkapallon demonisoimalla kilpaurheilun ja että avainasemassa tulisi olla lapsien harjoittelu tasoistensa kanssa. Samassa jutussa hän ihmettelee, että miksi ”-Urheilua, jalkapalloa tai valmentajia syyllistetään, kun kyse on normaalista tilanteesta, jota tapahtuu Suomessa noin miljoonalle ihmiselle joka päivä. Lapset ja nuoret pitää kasvattaa myös niin, ettei kaikki mene aina kuin Strömsössä. Eikö tämä ole kuitenkin kilpailuyhteiskunta?” Suoraa puhetta suoraselkäiseltä mieheltä. Ei kiertelyä, ei kaartelua, vaan selkeä perustelu tasojoukkueiden ja kovien arvojen kasvatuksen puolesta. Arvojen, joita perustellaan laajemmassa mittakaavassa huippu-urheilun vaatimustasolla.

Onko lasten ja nuorten urheilu sitten huippu-urheilua? Tähän on yksiselitteinen vastaus: Ei ole. Huippu-urheilusta voidaan puhua ainoastaan aikuisten tasolla. Ja siitäkin kiistellään mikä on edes aikuisten huippu-urheilua. Onko lasten ja nuorten tähtäin sitten pääsääntöisesti huippu-urheilussa? On varmasti osalla, mutta tutkimusten (esim. LIITU-tutkimus) mukaan suurin osa lapsista arvostaa kuitenkin urheilussa muita arvoja. Ja vielä koko jutun avainkysymys, johon rakennetta tulisi peilata: Tuottaako lasten tasojoukkueet ja rakennettu huippu-urheilijan putki enemmän huippupelaajia kuin muut, ehkä hieman vähemmän karsinoivat rakenteet? Vastaus: kukaan ei tiedä varmaksi, mutta tutkimukset eivät tue tätä väittämää. (esim. Outi Aarresolan väitöskirja, 2016) Huipulle kuljetaan monia erilaisia teitä, osa on niin sanottua parhaimmistoa jo lapsena, toiset vasta huomattavasti myöhäisemmällä iällä. Samaa voitaneen päätellä myös vaikka nyky-Huuhkajien pelaajataustoista, joita esim. Jalkapallon Juniorivalmentajat ry:n hallituksen puheenjohtaja Erkko Meri blogissaan avasi. Vai voiko joku perustella esimerkiksi Halkian Alun tai Simpeleen urheilijoiden tasojoukkueiden merkityksen Paulus Arajuuren ja Jesse Jorosen esiinmarssissa? Lampinen ja joukkuevoimisteluvalmentaja Titta Heikkilä edustavat koulukuntaa, jonka mielestä henkisen karttakepin näpäytys lapsen sormille ei haittaa, kun pelissä on isommat asiat.

Harmikseni en osaa tarkemmin sanoa milloin tämä tasojoukkueideologia juniorijalkapalloiluun rantautui tai kuka tämän kulovalkean tavoin levinneen rakenteen onnistui rakentamaan.  Sen osaan kuitenkin sanoa, että rakenne on perustettu vähintäänkin huteriin pohjiin. Miksikö? Jotta mikään ideologia ylipäätään voisi toimia, myös reaalimaailman tekojen tulisi vastata ideologisia arvoja. Huteruuden astetta on vaikea ilman tutkimuksellista pohjaa arvioida, mutta mietintää voi aloittaa esimerkiksi seuraavalla spekulaatiolla:

Jokainen rakenteen omaksunut ja sen puolesta puhuva jalkapallotoimija voi kuvitteellisesti katsoa itseään peiliin ja vastata seuraaviin kysymyksiin:Onko parhaan tasojoukkueen lapsilla koulutetuimmat, sekä innokkaimmat valmentajat ja ruohonjuuritason joukkueilla ne jotkut, jotka nyt on saatu toimintaa vetämään?

  • Onko parhaan tasojoukkueen lapsilla optimaalisimmat harjoitusvuorot ja ruohonjuuritason joukkueilla sitten ne, jotka sattuvat muilta yli jäämään?
  • Onko seurojen palkattu henkilöstö kiinnostunut ensisijaisesti parhaan tasojoukkueen pelaajien kehittymisestä ja muiden osalta riittää, että kyllä ne sieltä tulevat omin avuin, jos ovat tullakseen?

Jos vastaus kysymyksiin on pääsääntöisesti kyllä, olet juuri onnistunut romuttamaan kannattamasi ideologian. Toimiakseen tasojoukkue-ideologiassa myös ns. alemmilla tasoilla pelaavilla tulisi olla mahdollisuus laadukkaaseen valmennukseen ja hyviin resursseihin, jotta myöhäisemmätkin kehittyjät pääsevät hyppäämään jossain vaiheessa kovaa menevään junaan mukaan.  Ja jos tuki ideologian kannattamiselle ei vieläkään järkähdä milliäkään, voit perustella itsellesi hetken seitsemän vuotiaiden tasojoukkuevalintojen laadullisia kriteereitä tai miettiä kuinka ikäluokan 20. ”paras” erotellaan joukkueesta ulos tippuneesta 21. ”parhaasta”.

Tasojoukkue-ideologia ilman toimivia reaalimaailman käytänteitä on kuin Pandoran lipas, jota on vaikea laittaa kiinni ilman suuria muutoksia. Jotta ideologia toimisi, seurojen pitäisi pystyä tarjoamaan ja resursoimaan huomattavasti enemmän myöskin haaste-, harraste-, ja ruohonjuuritason toimintoihin. Tai ainakin pohtia vahvasti strategisella tasolla, kuinka tilannetta parannetaan tulevien vuosien aikana. Jos taas tähän ei ole koeta olevan mahdollisuuksia, voisi olla parempi mennä kohti toista ideologiaa, joka aiheuttaisi nykyistä harvemmalle lapselle ja nuorelle kolauksia liikkumisen iloon. Siihen, miksi suurin osa harrastajista mukana lajin parissa kuitenkin on.

Mutta piti tasojoukkueita sitten Graalin maljana tai Pandoran lippaana, niin varmaa on se, että lasten urheilu herättää jatkossakin rakenteista riippumatta vilkasta keskustelua. Ja yhtä varmaa on se, että yksilötasolla, Kausteen tavoin, rakenteiden epäkohdat tulevat helposti huomatuksi vasta siinä vaiheessa, kun ne osuvat omalle kohdalle tai läheisille. Samaa pätee myös isompiin globaaleihin ongelmiin.

Ilja Venäläinen

Kuva: Pasi Ojala