Kolumni

Suomalainen jalkapallo ja maailman paras pre-season!

Tätä en ole koskaan kuullut kenenkään sanovan puhuttaessa suomalaisen jalkapallon pre-seasonista. Maailman pisin, rankin tai jopa turhin, mutta ei ainakaan parhain tai laadukkain. Miksei suomalaista pre-seasonia hyödynnetä paremmin, nähtäisiin se mahdollisuutena tehdä (tai kaventaa) eroja toisiin sekä kansallisesti että kansainvälisesti? Ylipäätänsä hyödynnettäisiin paremmin pitkä valmistautumisaika? Usein tuntuu siltä, että jopa monet Veikkausliigaseurat heräävät horroksesta vasta kauden kynnyksellä. Pitkään on jo haluttu pidentää pelikautta ja viime vuosina on tuotu merkityksellisiä pelejä myös talvikauteen muuttamalla jopa perinteistä Suomen Cupia.

Kaikista muutoksista tärkein olisi kuitenkin asenteellinen muutos. Muutos, joka lähtee yksilöistä, pelaajista, valmentajista, taustoista, seuran toimihenkilöistä, toimittajista ja jopa kolumnisteista...ja vaikuttaa kollektiivisesti. Oikeastaan se on yksinkertaista. Tehdään asiat suomifutiksessa paremmin ja laadukkaammin kuin viime vuonna. Opitaan viime vuoden virheistä, hyödynnetään hyväksi havaittuja asioita ja tullaan ulos siltä ”tehdään niin kuin ennenkin” mukavuusalueelta. Pelaajalle pre-seasonin merkitys on erittäin tärkeä ja antaa vahvasti myös askelmerkkejä alkavaan kauteen. Olenko hyvässä fyysisessä ja henkisessä kunnossa, millainen rooli minulla on joukkueessa, pystynkö sekä pelaamaan omilla vahvuuksillani että toteuttamaan joukkueen pelitapaa, millaisia odotuksia ja tavoitteita minulla on tulevalla kaudella? Kaikenlaiset kysymykset vellovat jokaisen pelaajan päässä; oli pelaaja sitten liigadebyyttiä hamuava nuorukainen tai kolmatta sadatta liigapeliä pelaava konkari. Toki heidän kysymykset kauden alla ovat erilaiset.

Muistan vielä hyvin sen päivän, kun hyppäsimme muutaman muun pelaajan kanssa abirekasta ennen abiristeilylle lähtöä ja lähdimme Talin halliin pelaamaan liigacupin alkulohkon ottelua. Tai saimme kaikki seurata sen pelin oikeastaan penkiltä käsin. Unelmat vaativat uhrauksia, kyllä minä sen ymmärsin. Unelmani oli pelata ammattilaisena Veikkausliigassa ja kehittyä mahdollisimman hyväksi pelaajaksi, paremmaksi kuin samalla pelipaikalla pelaava konkari. Väittäisin niin, että siihen aikaan nuoren maajoukkuepelaajan mahdollisuudet, vaihtoehdot ja unelmat olivat aika erilaiset verrattuna nykypäivään. Se on varmasti pelkästään hieno ja suomifutikselle positiivinen asia – ehkä olisin omalla urallani päässyt korkeammalle jos unelmani olisivat olleet korkeammalla, mene ja tiedä. Mutta toisaalta unelmat saattavat aiheuttaa myös vaarallista vauhtisokeutta, oma taso kuvitellaan epärealistisesti ja tuloksia sekä kehitystä odotetaan syntyvän joka kausi.

Mitä vanhemmaksi pelaaja tulee, niin sitä paremmin hän osaa vastata kauden alla mielessä painaviin kysymyksiin. Tai näin ainakin itselleni kävi. Osasin paljon paremmin kiinnittää huomiota paitsi omaan peliin ja kroppaan, mutta myös omaan pääkoppaan. Tiesin, milloin tarvitsi katsella enemmän omaa peliä videolta tai harjoitella teknis-taktisia asioita omalla ajalla tai tehdä fysiikan suhteen töitä tai milloin piti ottaa täysi irtiotto jalkapallosta. Monelle nuorelle pelaajalle olen kertonut, että opettele enemmän kuuntelemaan itseäsi ja kroppaasi sekä vähemmän kaikkia muita. Muutos lähtee yksilöistä. Suhtaudu optimisesti ja positiivisesti tulevaisuuteen, mutta ole myös objektiivinen ja kriittinen itseäsi kohtaan.

Tsemppiä tulevaan kauteen kaikille suomalaisen futiksen parissa toimiville, tehdään tästä futiskaudesta paras mahdollinen!

-Ilari Äijälä

Artikkeli on julkaistu alunperin EOM-jalkapallolehden printtinumerossa 2/2018. Tilaa sinäkin EOM-jalkapallolehti kotiisi täältä, ja lue parhaat jutut ensimmäisenä!