Analyysi

Seurauskollisuus ja pelaajauskollisuus

Ari Nyman lopettaa tai oikeammin joutuu lopettamaan jalkapalloilun Interissä.

34-vuotiaan pelaajan kohdalla tämä ei useinkaan ole poikkeuksellista, vain harva teräsmies paljon pidemmälle uraansa viekään. Nymanin kohdalla puhutaan kuitenkin poikkeuksesta. Yli 400 ottelua Veikkausliigassa olisi jo yksistään riittävä teko uutiskynnyksen ylittämiseen, mutta kaikkien niiden pelaaminen omassa kasvattajaseurassa nykyisen kaltaisessa jalkapallomaailmassa, jossa jo 12-vuotiailla saattaa olla olla useampia seuroja, aiheuttaa syvää kunnioitusta jokaisessa. Tai ainakin pitäisi aiheuttaa.

Kauempaa katsottuna kylmyys ja kunnioituksen puute, jolla Inter Nymania loppuhetkillä kohtelee, tuntuu ihmeelliseltä. 13 päivää ennen sopimuksen loppua ja 3 päivää ennen viimeistä kotipeliä kerrotaan, että homma on ohi. Ei pehmeää laskua, ei kunnioituksen täyttämiä helliä jäähyväisiä, vaan kylmän viileä ilmoitus. Tämä oli nyt tässä.

Seurauskollisuus ei ole helppoa. Se vaatii niin pelaajalta, kuin seuraltakin nimensä mukaisesti uskollisuutta. Pelaajan seurauskollisuus ja seuran pelaajauskollisuus kulkevat käsi kädessä, ilman toista ei ole toista. Se on rakkautta. Nautitaan yhdessä  kehittymisestä, voitoista ja työn teosta. Surraan ja riidellään, joskus huudetaankin asioiden mennessä heikommin. Saatetaan vaipua puolin ja toisin epätoivoon kun huonot jaksot pitenevät. Kemiat eivät tunnu kohtaavan, mietitään kannattaisiko vaan päästää irti. Mutta lopulta kuitenkin jatketaan yhdessä. Koska se on tarkoitettu niin.

Pelaajan on helppoa olla seurauskollinen silloin kun seura kehittyy, oma rooli kasvaa ja ympärillä on hymyileviä naamoja. Vaikeampaa se on silloin, kun seuran toiminta ei vastaa omia odotuksia, putoamispeikko hyppii selässä tai kun taustalla alkaa kuulumaan kuiskauksia ettei jatkosopimusta ole tulossa. Kriisivaiheessa seuran toimistollekaan ei kannata mennä. Tai ainakin kannattaa varmistaa, että kannattaako.

Toisaalta sama pätee toisinpäin. Seuran on helppo olla pelaajauskollinen kun pelaaja kehittyy, rooli kasvaa ja naamakin on hymyssä menestyksen hetkellä. Vaikeampaa on silloin, kun pelaajan toiminta on vastoin seuran odotuksia, putoamispeikko ryskyttää toimiston ovea tai taustalla alkaa kuulumaan kuiskauksia että pelaajalle tarjottuun jatkosopimukseen ei ole välttämättä tulossa kaivattua puumerkkiä. Kriisivaiheessa pelaajan luoksekaan ei kannata mennä. Tai ainakin kannattaa varmistaa, että kannattaako.

Pelaajan ja seuran tiet eroavat väkisinkin jossain vaiheessa pelaajan uran loppuessa. Mutta onnistuneeseen eroon kuuluu samojen tahojen suhteen jatkuminen eri rooleissa. Ei välttämättä seuran sisäisissä, mutta rooleissa kuitenkin. Se vaatii kuitenkin molemmilta osapuolilta sopeutumista. Se vaatii ymmärrystä, että kaikki ei ole niin kuin ennen. Se vaatii omien uusien roolien sisäistämistä ja siihen kuuluvien muuttuneiden toimintamallien hyväksymistä. Kylmyys eron hetkellä voi tuntua hetkellisesti helpolta tieltä, mutta muistot ja rakkaus eivät noin vain katoa.

Myönnän olevani tässä asiassa romantikko ja omakohtaista kokemustakin löytyy. Ei ihan sen  Interin jätkän veroisesti, mutta kuitenkin. Ari  Nyman, muista että seurarakkaus ei katoa, se vaan vaihtaa muotoaan. Ja Interin johdolle vielä pieni muistutus. Ymmärtäkää hävetä! Ja sitten pyytäkää ikoniltanne anteeksi.

ILJA VENÄLÄINEN

Tilaa EOM-jalkapallolehti kotiisi täältä, vain 37,5 euroa vuodessa!