Artikkeli

Eero Hyökyvirran uravalinta – mitä siitä tulisi miettiä?

TEKSTI Ilja Venäläinen

KUVA Juha Tamminen

Viikonloppuna 6.10. Helsingin Sanomissa julkaistu, Ari Virtasen kirjoittama Eero Hyökyvirrasta tehty henkilökuva on yksi viime aikojen parhaiten toteutetuista Veikkausliigaa koskettavista kirjoituksista. Se tuo esille monia keskeisiä kysymysmerkkejä suomalaisen jalkapallon pelaajakehityksessä ja on syystäkin herättänyt niin laji-ihmisten, kuin muidenkin urheilussa vaikuttavien tahojen keskuudessa vilkasta keskustelua.

Aloitan omasta mielestäni tärkeimmästä huomiosta: Hyökyvirran ratkaisu on vain yksittäisen nuoren ratkaisu elämän suunnasta. Se ei siis kerro, että kaikki 19-vuotiaat jalkapalloilijat miettivät samaa ratkaisua, eikä se ole myöskään kertomus suomalaisen jalkapallon epäonnistumisesta. Samankaltaisia tarinoita löytyy lajista ja alasta riippumatta, 19-vuotiaat hakevat elämälleen suuntaa ja se suunta saattaa olla erilainen, kuin mitä muut tai itse oli aikaisemmin ajatellut. Se mikä tästä aikuisjalkapalloilijan alun tarinasta tekee mielenkiintoisen, on taustailmiöt, jotka tällä hetkellä puhuttavat niin jalkapallossa, kuin urheilussa laajemminkin.

Mikä todellisuudessa on Veikkausliigan pelillinen taso?  Pitäisikö Veikkausliigassa pystyä maksamaan parempia palkkoja? Voiko urheilun ja opiskelun yhdistää? Ja ennen kaikkea, kuinka saada nuori arvostamaan urheilijan uraa enemmän kuin muita tarjolla olevia mahdollisuuksia?

Ensimmäistä kysymystä voi lähestyä vertaamalla Veikkausliigan tasoa muiden maiden pääsarjojen tasoon kuten tapana on. Ja todeta realistisesti, että kaukana ollaan suurista ja monista vähän pienemmistäkin verrokeista. Tai sitten sitä voi lähestyä toiselta näkökulmalta vaikkapa Hyökyvirran tilanteen kautta; vaikka olisit ollut oman ikäluokkasi parhaimpia Suomessa junioritasolla, se ei takaa yhtään mitään vielä aikuisten tasolla. Ei Veikkausliigassa, eikä välttämättä Ykkösessäkään, kuten tarinan päähenkilö havaitsi. Pääsarjamme pelaajat ovat riittävän kovia siihen, että aina taitojensa puolesta esillä ollut nuori voi huomata olevansa vielä kaukana sarjan parhaiden pelaajien tasosta ja tajuta, että vaatisi vielä todella paljon töitä sinne pääsemiseksi. Ja jos kerran pienen sarjan parhaat ovat kaukana, missä meneekään jutussakin mainitun Bulgarian tai sitä suurempien maiden taso? Niin kaukana, että kaiken junnuissa voittaneen ja Barcelonan tai Real Madridin pelipaitaa jo ajatuksissa ylle sovittaneen nuoren pää notkahtaa, eikä sitä enää saa pystyyn.

Eikä Hyökyvirta ole tässäkään asiassa ainoa tai jalkapallo lajina poikkeuksellinen. Samasta syystä pisti huomattavasti kovempi nuori urheilija Ekaterina Volkovakin pillit pussiin. Ei julkisuuteen nostettujen olosuhdekysymysten takia, eikä edes Veikkausliigapelaajia pienempien korvauksien, vaan sen olympialaisissa havaitun ymmärryksen seurauksena, että maailman kärki siintää liian kaukana. Ja kun mielikuvissa siintänyt palkinto on liian kaukana, lukion kurssit tai yliopiston luennot alkavat vaikuttaa itsensä fyysisen rääkkäämisen ja totaalisen sitoutumisen sijasta ihanalta vapaudelta.

Tärkeä kysymys Hyökyvirran esimerkissä onkin, miksi Veikkausliigassa pelaamista ei nähdä riittävän isona asiana? Miksi ei riitä, että kampittaa sen 99 % prosenttia oman ikäisistä jalkapallon aloittavista suomalaisista pelaajista ja saa rakkaasta harrastuksesta ammatin? Ei välttämättä rikkaaksi rahallisessa mielessä tekevän, mutta kuitenkin lähes kaikkien muiden lajien urheilijoiden mielestä täysin etuoikeutetun ammatin. Tähän asemaan lahjakas nuori olisi voinut kovalla työnteolla päästä, mahdollisesti pidemmällekin. Mikä aiheuttaa pääsarjamme aliarvostuksen?

Yhtenä syynä voidaan pitää toki palkkatasoakin, taloudellinen korvaus ei luultavasti tule koko uran aikana nousemaan ns. normaalien töiden valtakunnallista mediaanipalkkaa korkeammalle. Mutta toinen, inhimillinen puolikin on olemassa. Tunnen parinkymmenen vuoden otannalla riittävän monta entistä ja nykyistä jalkapalloilijaa, jotka nostaisivat tai olisivat nostaneet Veikkausliigan tasoa näin valitessaan. Kuitenkin valinnat näillä pelaajilla ovat useista erilaisista syistä osuneet muihin intresseihin. Monella syynä on ollut se, että ei ole valmis muuttamaan toiselle paikkakunnalle, jos oman kaupungin joukkueesta ei paikkaa syystä tai toisesta irtoa. Joillakin syyt ovat valmentajien näkemyksissä, toisilla opintopaikoissa tai perhekuvioissa. Siis samoissa syissä, mitkä muillakin ihmisillä ovat omaa asuinpaikkaa valitessa. Ei kaikki urheilijat ole kulkureita luonnostaan, vaan kodille ja kaupungille, jossa koti sijaitsee, annetaan usein iso arvo elämän valinnoissa.

Veikkausliigan palkkatasoa ei todennäköisesti ole ainakaan lähitulevaisuudessa mahdollista taikatempuilla parantaa. Ensin pitäisi saada huomattavasti isompi osa suomalaisista kiinnittymään jalkapalloon, tulemaan katsomoihin ja tuottamaan tulovirtoja seuroille. Mutta jollain keinolla isompi osa näistä mainitsemistani tasoa nostavista pelaajista pitäisi saada sarjaan mukaan. Ja kuka sen keinon keksii, tulee todennäköisesti kehittämään suomalaista jalkapalloa enemmän kuin kukaan aikaisemmin.

Kolmas aliarvostukseen johtava tekijä on se huolestuttavin. Pääsarjamme arvostus nuorten pelaajien kanssa toimivien valmentajien, vanhempien ja muiden taustahenkilöiden parissa. Nämä Eurooppaa jo pikkulapsista turnausmatkoilla kiertäneet jalkapalloilijoiden alut saatetaan ulkoisesti, tiedostaen tai tiedostamatta, opettaa aliarvostamaan Veikkausliigan tasoa ja siellä pelaavia pelaajia. Jopa niin paljon, että tien Suomen huipulle oletetaan aukeavan sillä, että on esiintynyt junnumaajoukkueessa muutaman kerran ja ehkä siinä sivussa on saattanut tulla kivoja onnistumisia ”kivikovissa” junnujen europeleissäkin. Vaan kun se ei riitä. Tie Veikkausliigaan on vasta alkumetreillä, vaikka osa luulee jo olevansa lähellä maaliviivaa. Lohduttavaa tässä on se, että tähän arvostukseen pystyy vaikuttamaan jokainen meistä, jotka pienten tai vähän isompien jalkapalloilijoiden kanssa aikaa viettää. Ei se ole keneltäkään pois, jos välillä antaa sen ainaisen itkuvirren lisäksi myös positiivista palautetta maamme pääsarjan tasosta pelaajista, jotka epäilevien eetujen vastaväitöksistä huolimatta ovat kuitenkin oikeasti melko kovia kavereita. Ja vielä monella mittapuulla.

Palatakseni vielä muihin alkuperäisen henkilökuvan esille nostamiin kysymyksiin, Hyökyvirran ja monen muunkin peliuran kesken jättävän kommenteissa painotetaan opiskelujen priorisoimista peliuran edelle. Oman taustani ja reilun parin vuoden urheiluakatemia työn antamalla kokemuksen syvällä rintaäänellä takana uskallan väittää, että lajista riippumatta opiskelun ja urheilun yhtäaikaisen suorittamisen pystyy rakentamaan riippumatta opintoasteesta. Urheilulukioissa neljän vuoden opintosuunnitelmalla jalkapallon ja opintojen rakentaminen normaalitasoiselle opiskelijalle ilman seitsemän ällän päämääriä on käytännössä kevyempää kuin yläkouluaika. Korkea-asteen opiskeluissa pitäisi lisätä nuorten (ja seurojen) ymmärrystä siitä, että esim. avoimen amk:n tai yliopiston kautta suorituksia voi napsia pikkuhiljaa ilman takaraivossa kolkuttelevaa opinto-oikeuden päättymistä. Jos arvelee pelaavansa vaikka 30- vuotiaaksi, opintovuosia kerkeää kertymään riittävästi siihen, että hommat saa maaliin vaikkei jokaisena päivänä paikalla olekaan. Nykyiset opintomenetelmät mahdollistavat monilla aloilla paikkakunnasta riippumattomat opinnot ja pikkuhiljaa myös urheilu-uran aikana opittavista taidoista on alkanut saada hyväksi luettavia opintopisteitä.

Nämäkään ongelmat eivät ole pelkästään jalkapallon sisäisiä ongelmia. Täsmälleen samoista asioista käydään keskustelua lähes jokaisen lajin kohdalla ja laajemmin koko suomalaisessa huippu-urheilussakin. Suurin ja edelleen avoimeksi jäävä kysymys minkä Hyökyvirran ratkaisu nostaa jälleen kerran esille onkin: kuinka saada urheilun arvostus sille tasolle, että nuori tai vähän vanhempikin, valitsee ennemmin sen kuin helpommalta tuntuvan “normaalin” elämän. Ja tähän kysymykseen suomalaisen huippu-urheilun, niin jalkapallossa, kuin lajirajoista riippumatta, tulisi pystyä löytämään mahdollisimman hyvä vastaus.

 

TILAA EOM-JALKAPALLOLEHTI ITSELLESI TÄÄLTÄ, VAIN 37,5 € PER VUOSI!