Kolumni

Oodi kilpaurheilulle

Kuulun kilpajalkapallon kannattajiin. Olen monesta asiasta kiitollinen urheilulle. Se on muovannut identiteettiäni merkittävästi. Lähimmät ystävyyssiteeni ovat muodostuneet kilpaurheilun parissa. Olen saanut kokemuksia, jotka ovat olleet kullanarvoisia myöhemmässä elämässä. Muistan esimerkiksi, kuinka levollisin mielin pystyin valmistautumaan yliopiston pääsykokeeseen. Olinhan kerryttänyt urheilun parissa tärkeää henkistä pääomaa vuosien ajan.

Kilpaurheilun voi määritellä monella tavalla. Siihen kuuluu keskeisenä osana ensinnäkin jatkuva kehittyminen ja vertailu muihin pelaajiin ja joukkueisiin. ”Kuinka minun täytyy harjoitella tuleva kesä, jotta voisin päästä joukkueessa vielä isompaan rooliin?” Kilpaurheilusta ei toisaalta voi puhua ilman tulosta. Voitot ja tappiot, ilo ja pettymys ovat kilpaurheilun ytimessä. Teemme hallaa nykyisille junioripelaajille, jos yritämme rakentaa ympäristöä, jossa korostetaan vain hauskanpitoa ja hyvää fiilistä. Välillä pelin jälkeen tulee myös itku, mikä on aivan luonnollista. Moni saattaa säikähtää asiaa, mutta itselleni se antaa tärkeän viestin: lajilla on merkitystä pelaajalle.

Urheilu on turvallinen paikka yrittää, epäonnistua ja unelmoida. Muistan hyvin ne lukemattomat tunnit, joita vietimme pelikaverieni kanssa kentillä. Kilpailimme lähes kaikessa. Kuka tekee eniten maaleja, kenen potku kantaa pisimmälle, kuka pomputtelee eniten. Opimme käsittelemään vastoinkäymisiä ja iloitsemaan onnistumisista. Joukkueharjoituksissa pääsimme sitten näyttämään, mitä olimme oppineet. Olen varma, että kukaan kavereistani ei kadu noita hetkiä Oulunkylän, Käpylän, Siltamäen ja Pakilan kentillä.

Se, millaisessa ympäristössä lapset saavat kilpailla, riippuu meistä aikuisista. Ei valmentajan tehtävänä ole tavoitella voittoa. Valmentajan on luotava innostava oppimisilmapiiri ja kannustettava pelaajia tavalla, joka saa heidät antamaan kaikkensa ja yrittämään parhaansa. Tulokset ovat sivutuote. Kilpaurheilu ei ole itsessään pahaa; ratkaisevaa on se, miten se toteutetaan. Löytyykö lapselle sopiva seura, jossa lapsen ja joukkueen tavoitteet kohtaavat? Miten perhe tukee lasta urheiluharrastuksessa? Osaako valmentaja auttaa lasta kehittymään? Kaikki nämä seikat yhdessä monien muiden kanssa määrittävät sitä, millaiseksi kokemukset kilpaurheilusta muodostuvat. Kilpaurheilun mielekkyys riippuu meistä kaikista.

Pitkän linjan jääkiekkovalmentaja ja jääkiekkoanalyytikko Petteri Sihvonen on todennut, että urheilu opettaa välittömän tyydytyksen lykkäämisen taitoa. Palkinto ei useinkaan tule heti. Valmentajana yksi palkitsevimmista hetkistä on, kun pelaaja useamman vuoden ahkeran harjoittelun jälkeen ”puhkeaa kukkaan”, nousee isoon pelilliseen rooliin ja saa jatkuvia onnistumisia. Kilpaurheilu opettaa sinnikkyyttä ja pitkäjänteisyyttä. Tämä pätee nappulapeleistä Veikkausliigaan asti. Tämä on yksi syistä, miksi en kannata esimerkiksi ulkomaalaiskiintiöitä pääsarjaan. Teemme karhunpalveluksen, jossa silotamme liiaksi pelaajien tietä. Kilpaurheilu on esteiden ylittämistä, ei niiden siirtämistä kokonaan pois tieltä.

Aikuisina meidän on kuitenkin oltava tarkkana, ettemme projisoi omia haaveitamme pelaajiin. Pelaajan oma halu lopulta ratkaisee, kuinka palavasti hän haluaa tavoitella unelmiaan. Nuorten urheilupolkuja tutkinut liikuntatieteiden tohtori Outi Aarresola on pohtinut väitöskirjassaan osuvasti kilpaurheilun syvällisempää luonnetta. Aarresola näkee kilpaurheilun kentän varsin ”normatiivisena sosiaalisena kenttänä, jossa lapsilla ja nuorilla ei juuri ole valtaa muuttaa toimintatapoja”. Tämä asettaa haasteen kaikille junioriurheilun parissa toimiville. Kokevatko pelaajat ja valmentajat kilpaurheilun samalla tavalla? Miksi seurat eivät profiloidu selkeämmin? Löytyykö lapselle oikea ympäristö oikeassa vaiheessa?

Kilpaurheilun koko elämän läpäisevä hienous on siinä, että joukkueurheilussa paraskaan ei voi olla yksin paras. Tarvitaan myös muiden eli joukkueen panosta. Voitot maistuvat parhaalta silloin, kun niistä voi nauttia yhdessä muiden kanssa. Pettymyksen hetkellä joukkue on puolestaan turvaverkko, johon voi tukeutua. Pelaajat toimivat yhdessä, mutta eivät menetä omaa identiteettiään. Pelaajat pysyvät ainutlaatuisina, mutta yhtenäisyys syntyy kollektiivisesta sitoutumisesta. Valmentajien rooli on edistää tuota koheesiota.

Itselleni jalkapallo on hienointa nimenomaan lasten ja nuorten kilpaurheilussa. Suuret tunteet ovat aina läsnä, peli on jo itsessään arvokas hetki. Lapsi voi omalla toiminnallaan vaikuttaa siihen, kuinka paljon peli antaa takaisin. Harjoituskentillä vietetyt hetket konkretisoituvat pelitapahtumassa. Yksittäisen pelaajan kehittyminen on aina myös joukkueen etu. Lasten reipasta ja tervehenkistä kilvoittelua ei tule liiaksi rajoittaa. Vaikka kilpaileminen joskus päättyy, elämä jatkuu. Urheilusta ei putoa tyhjiöön.

Jos jalkapallon MM-finaali ja 10-vuotiaiden Helsinki Cupin loppuottelu pelattaisiin samaan aikaan, menisin katsomaan jälkimmäistä.

Erkko Meri

Tilaa EOM-jalkapallolehti kotiisi täältä, hinta vain 37,5 euroa vuosi!