Artikkeli

Peiliin katsomisen paikka

Juniorivalmentaja Erkko Meri purkaa vanhempien ja seuran roolia niin sanottujen hankalien vanhempien tapauksissa. Voisiko seura tehdä asialle jotain?

Otsikot ovat tuttuja. ”Hankalat vanhemmat junioriurheilun ongelma” (Helsingin Sanomat 15.9.2012). ”Emma saatana! Älä syötä sille, se on paska! Näin vanhemmat käyttäytyvät pikkulasten otteluissa” (ESS 26.3.2016). ”Näkökulma: Häirikkövanhemmista voi tulla kallis lasku seuroille ja perheille” (YLE Urheilu 5.7.2015).

Olen valmentanut hieman yli viisi vuotta eri-ikäisiä ja -tasoisia pelaajia alle kouluikäisistä 13-vuotiaisiin. Olen ollut siitä onnellisessa asemassa, etten ole kertaakaan törmännyt hankaliin vanhempiin, kiinnostuneisiin ja kannustaviin kylläkin. En kuitenkaan halua syyllistyä suomalaista juniorijalkapalloa koskevaan klassiseen argumentaatiovirheeseen: omista havainnoista tehdään yleisiä johtopäätöksiä. On varmasti seuroja ja valmentajia, jotka ovat joutuneet tekemisiin hankaliksi luonnehdittavien vanhempien kanssa.

Huonosti käyttäytyvät vanhemmat ovat juniorijalkapallon ikuisuusaiheita, eräänlainen myytti, jonka taustalla kytee kuitenkin pieni totuuden siemen. Milloin valmentajat kokevat painostusta, milloin tuomarit joutuvat verbaalisten hyökkäysten kohteeksi. Monien juniorivalmentajien on vaikea puhua aiheesta avoimesti siihen liittyvän vahvan latauksen vuoksi. Leimautumisen pelko kytee taustalla. Yksittäinen valmentaja ajautuu helposti puun ja kuoren väliin tasapainotellessaan seuran ohjeiden ja vanhempien vaatimusten kanssa.

Ikävät yksittäistapaukset hallitsevat keskustelua ja muovaavat yleistä mielikuvaa. Valtaosa vanhemmista käyttäytyy järkevästi: kannustavat, antavat pelaajille ja valmentajille työrauhan sekä rohkaisevat lastaan. Tämän sanominen ääneen unohtuu liian usein. Ilman aktiivisia vanhempia monen joukkueen toiminta olisi vaakalaudalla. Moni jalkapallotoimija ei ymmärrä, kuinka suuri vanhempien työmäärä esimerkiksi yksittäisen turnauksen takana on. Kun seura tarvitsee apukäsiä erinäisiin juokseviin kiireisiin, katse kääntyy lähes poikkeuksetta ”Pekan äitiin” tai ”Emman isään”.

Syy vai seuraus?

Mitä tulee hankaliksi koettuihin vanhempiin, monella seuralla on peiliin katsomisen paikka. Jalkapallokeskusteluissa korostetaan liian harvoin seurojen mahdollisuutta lieventää ilmiön heijastusvaikutuksia. Vanhempien syyllistämisen sijaan olisi pohdittava niitä keinoja, joilla yhteisön toiminta saataisiin mahdollisimman jämäkäksi, viestintä avoimeksi ja johdonmukaiseksi sekä tavoitteet ymmärrettäviksi ja loogisiksi. Epätietoisuus aiheuttaa tyytymättömyyttä. Vanhemmat odottavat usein vastauksia kysymyksiin: Mitkä ovat joukkueen tavoitteet? Mitä valmentajat odottavat vanhemmilta? Miten voisin tukea lastani jalkapalloharrastuksessa? Vastaukset jäävät usein saamatta.

Yksittäisiä ääritapauksia esiintyy aina. Huomio on kiinnitettävä siihen suureen vanhempien joukkoon, jotka suhtautuvat lastensa harrastukseen järkevästi, mutta odottavat laadukasta toimintaa. Tämä ryhmä on helppo pitää tyytyväisenä loogisella toiminnalla ja perustelluilla valinnoilla, mutta jos valmentajien toiminta on lepsua ja epämääräistä, lumipalloefekti on valmis. Vanhemmat keskustelevat paljon keskenään: laadukas ja reipas toiminta on yksi seuran parhaimpia markkinointivaltteja. Tähän kokonaisuuteen on syytä suhtautua suurella tärkeydellä.

Mikä on seurojen vastuu hankalista vanhemmista? Joukkueet ovat aina osa seuraa. Käpylän Pallon urheilutoimenjohtaja, yli 25 vuotta juniorijalkapallossa mukana ollut Juha Valla on todennut, että reipasta ja lasten rajoja koettelevaa toimintaa tarjoavat seurat menestyvät siitä syystä, että niiden pelaajat voivat hyvin. Ajattelutapa on helppo laajentaa myös vanhempiin. On vaikea ruveta hankalaksi, jos lapsi saa laadukasta valmennusta sekä onnistumisen ja kehittymisen tunteita joka viikko. Tähän kokemuksen tunteeseen seura puolestaan voi vaikuttaa hyvin monella tavalla: esimerkiksi valmentajien koulutuksella, opetustavoitteita asettamalla ja kehityksen seurannalla.

Aina pelkkä laadukas ja johdonmukainen toiminta ei riitä. Pitkään junioripelaajia valmentanut Pertti Kemppinen on todennut, että suomalaisessa lasten jalkapallossa rehottaa tähtipelaajakultti. Vanhemmat haluavat lapsilleen parasta, mikä on täysin hyväksyttävää ja ymmärrettävää. Ongelmia syntyy kuitenkin tilanteessa, jossa lapsen pelillinen status joukkueessa antaa vanhemmalle sellaista valtaa, joka ei ole yhteensopivaa valmentajan auktoriteetin kanssa. Joukkueen kollektiivinen etu ja yksittäisen ”tähtipelaajan” toiveet voivat joutua törmäyskurssille. Tällaisessa tilanteessa valmentajan on priorisoitava ensin mainittua, vaikka hankala vanhempi uhkaisi pelaajan siirtymisellä toiseen seuraan. Muu ratkaisu sotisi herkästi joukkuelajin ideologiaa vastaan. Pelillisen päätösvallan on kuuluttava valmentajalle.

Brommapojkarnan esimerkki

Vanhempien käytös on herättänyt keskustelua myös Ruotsissa. Tukholman kolme suurta seuraa, Djurgården, AIK and Hammarby, tekivät lapsipelaajien vanhemmille laajan kyselyn, jonka tulokset hätkähdyttivät. Vastaajista 83 % kertoi havainneensa vanhempien painostavan lastaan liikaa tai kritisoivan nuoria tuomareita ja muita jalkapallotoimijoita. Valitettavat tulokset ovat johtaneet toimenpiteisiin. Mainitut kolme seuraa ovat ottaneet käyttöön ohjeistuksen, johon vanhempien on sitouduttava. Koodin allekirjoittamalla vanhemmat lupaavat kannustaa ja tukea pelaajia, valmentajia sekä tuomareita harjoituksissa ja otteluissa. Heinäkuuhun mennessä yli 1600 vanhempaa oli allekirjoittanut sitoumuksen ja määrä kasvaa koko ajan.

Vastaavanlaisiin toimiin on ryhtynyt jo aikaisemmin IF Brommapojkarna, jäsenmäärässä mitattuna Euroopan suurin jalkapalloseura. Brommapojkarna jakaa kauden alussa jokaisen pelaajan vanhemmille 5-sivuisen dokumentin, jonka tarkoituksena on tehdä mahdollisimman selväksi vanhempien rooli, seuran toimintatavat ja menettely mahdollisissa ongelmatilanteissa. Vanhempia ei syyllistetä, vaan heidät nähdään seuran edustajina siinä missä pelaajat ja valmentajatkin. Tavoitteena on, että jalkapallo on hauskaa sekä pelaajille että näiden vanhemmille.

On selvää, että yksittäinen ohjeistus ei tee autuaaksi. Tärkeää on saada vanhemmat sitoutettua sovittuihin toimintatapoihin. Esimerkiksi Brommapojkarnassa tämä on toteutettu siten, että jokainen vanhempi allekirjoittaa ohjeistuksen. Kynnys rikkoa yhteisesti sovittuja toimintaperiaatteita on merkittävästi korkeammalla, kun jokainen vanhempi on sitoutunut sääntöihin. Pyhittääkö päämäärä, viihtyisä ja turvallinen jalkapalloympäristö, järeähkön keinon, monisivuisen dokumentin allekirjoittamisen?

Vanhempien tarjoama mahdollisuus

Monen suomalaisen huippupelaajan kehittymisprosessissa vanhemmat ovat näytelleet suurta roolia. Jalkapallon lisäksi sama pätee moneen muuhunkin urheilulajiin. Huippu-urheilijat ja sellaiseksi tahtovat ovat kuitenkin vain jäävuoren huippu; jokainen lapsi tarvitsee kannustavan vanhemman. Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen KIHU:n tutkija Outi Aarresola on kirjoittanut väitöskirjassaan osuvasti seuraavaa: ”Vanhempien kiinnostus urheiluun näkyy perheen arvoissa, asenteissa ja tavoissa ja siten välittyy myös lapsille tärkeänä elämänsisältönä.” Vanhempien merkitys liikuntainnon sytyttäjinä ja jalostajina on usein ratkaiseva. Tämän toteaminen ei kavenna valmentajien merkitystä.

Parhaimmassa tapauksessa seura on se taho, joka saattaa valmentajat ja vanhemmat samalle puolelle viivaa. Vanhemman tyytyväisyyteen vaikuttaa merkittävästi se, kuinka systemaattisesti seurassa on hoidettu arjen perustavat toiminnat. Tiedottaako seura vai yksittäinen valmentaja tasoryhmäperiaatteista? Missä vaiheessa kautta valmentajamuutokset uutisoidaan? Onko kaikille ikäluokille taattu laadukas valmennus? Miten seura huolehtii valmentajien jaksamisesta? Kaikki nämä asiat vaikuttavat myös lapsen lajista saamaan nautintoon ja iloon.

Problematiikka hankalista vanhemmista tiivistyy lopulta kahteen yksinkertaiseen kysymykseen. Valitsemmeko helpon ja laiskan tien eli vanhempien syyllistämisen? Vai olisiko ratkaisu terveempään jalkapalloympäristöön seuratyön kehittäminen ja laadukkaampi arjen toiminta?

TEKSTI: ERKKO MERI
KUVA: KIMMO MUTTILAINEN