Uutiset

Tyhjäkäynti kielletty!

Käpylän Pallon urheilutoimenjohtaja Juha Valla totesi suomalaisen futiksen tilaa käsittelevässä podcastissa syyskuussa, että suomalaisessa pelaajakehityksessä on edelleen paljon tyhjäkäyntiä. Tyhjäkäynnillä Valla tarkoitti seuroja, joilla on paljon massaa eli suuri määrä lisenssipelaajia, mutta jotka eivät tuota juurikaan pelaajia esimerkiksi poikamaajoukkueisiin.

Tyhjäkäynti heijastuu myös niihin seuroihin, jotka porhaltavat vitosvaihteella eteenpäin. Suomessa pelaajamassa on rajallinen, eikä yksikään seura pääse valikoimaan mitenkään ylivoimaisesta talentti varannosta. Silti esimerkiksi Etelä-Länsi-liigassa 7-0 ja 8-0 -tulokset ovat enemmän arkipäivää kuin poikkeamia. Sarjan joukkueet tulevat kuitenkin siltä alueelta, joka Suomessa eniten muistuttaa esimerkiksi Keski-Eurooppaa, jossa väestöntiheys ja kasvukeskusten väliset etäisyydet ovat sopivia kovan kilpailun syntymiselle oikeastaan alalla kuin alalla. Ei luulisi olevan mahdoton tehtävä, että tältä alueelta löytyisi 12 joukkuetta, jotka pelaavat keskenään tasaisia pelejä? Lisäksi, jos yhä useampi seura tekisi lapsivaiheessa, alle 12-vuotiaissa, laadukasta työtä, olisi kilpailu kovempaa myös nuorisovaiheen huippuseurojen sisällä. Näin kehitys olisi kovinta, kun jokainen pelaaja joutuisi myös oman joukkueen harjoituksissa kilpailemaan parhaalla mahdollisella tasollaan.

Seurojen toimintatavat eivät kuitenkaan synny tyhjiössä, vaan heijastelevat suomalaisen jalkapallon isoa kuvaa. Tyhjäkäynti on perua erilaisesta ideologiasta, jossa tärkeänä on pidetty toisenlaisia arvoja. Nuo arvot ovat viime vuosina olleet jonkinlaisessa muutoksissa. Sen seurauksena moni seura on valinnut viime vuosina toisenlaisia tavoitteita.

Mitkä ovat pelaajakehityksellisen tyhjäkäynnin peruselementit? Merkittävimpiä tekijöitä voisivat olla esimerkiksi sijainti isolla talousalueella, suuri jäsenmäärä ja hyvät olosuhteet – mutta pelaajakehitykselliset mittarit, kuten vaikka aluejoukkuepelaajien tai seuran kasvattamien pelaajien määrä kansallisella huipulla, eivät osoita värähtelemisen merkkejä. Tämä oli tilanne Espoon Palloseurassa, kun Boris Wistuba-Marino saapui seuraan kolmisen vuotta sitten. Pitkän päivätyön suomalaisen ja espoolaisen jalkapallon eteen FC Hongassa tehneeltä Wistuba-Marinolta oli lähtenyt työpaikka alta, kun Hongan edustusjoukkue meni nurin ennen kautta 2015. Ottajia olisi ollut muuallakin, mutta valinta osui ”naapuriin”, Espoon Palloseuraan.

Wistuba-Marino aloitti työnsä seuraamalla, minkälaista toimintaa Espoonlahdessa oikein tehtiin. Haasteita löytyi useita:
”Joukkueet olivat hyvin heterogeenisia, niin pelaajien laadulta kuin vaatimustasolta ja sitoutumiselta.”

”Nimenhuutoon käytiin tökkäämässä tuntia ennen treeniä, ettei tulla treeneihin”, valottaa Wistuba-Marino aikaisemman toiminnan luonnetta.

Perusolosuhteet olivat kuitenkin Wistuba-Marinon mukaan ”OK”, ja toiminnan kehittäminen olisi suhteellisen helppoa. EPS:llä onkin suomalaiselle seuralle kiitettävästi pysyviä rakenteita ja olosuhteita. Espoonlahden urheilupuistossa kahden täysimittaisen ja yhden pienemmän tekonurmikentän vierellä sijaitsevassa rakennuksessa on pukukoppien, neuvottelutilan ja EPS:n toimiston lisäksi myös seuran pitämä kahvila Cafe Tekis. Seuran logo on rakennuksessa esillä näkyvästi, ja käytävät on maalattu ”epsiläisillä” väreillä. Urheilupuiston lisäksi toiminta keskittyy laajemmin Suur-Espoonlahden alueelle, josta esimerkkinä seuran omistama tekonurmikenttä Kivenlahdessa. Myös Kivenlahden kopin seinät ovat EPS:in punaiset. Lisäksi EPS on valtava seura. Vuonna 2015 se oli Suomen kolmanneksi suurin ja Uudenmaan piirin suurin jalkapalloseura. Jalkapalloilullinen toiminta kaipasi kuitenkin muutosta.

”Istuimme alas ja mietimme, mitä haluamme olla 2020. Tulimme siihen johtopäätökseen, että kaikki on laitettava uusiksi, kaikki on räjäytettävä.”

EPS:n edustusjoukkuetta oli vuoden valmentanut Jussi Leppälahti, joka Wistuba-Marinon mukaan oli tuonut seuraan maistiaisia siitä, millaista systemaattinen toiminta voisi olla. Leppälahti toi mukanaan niin sanotun ”Red Room”-kulttuurin, jossa seuran työntekijät ja valmentajat kokoontuivat Espoonlahden neuvotteluhuoneeseen keskustelemaan jalkapallosta. Tämä kulttuuri on myöhemmin jalostunut seuran viikkopalaveriksi. Vielä tärkeämpi rooli oli Wistuba-Marinon puheissa toistuvalla silloisella toiminnanjohtajalla Jari Kanthilla, joka alun perin chileläis-suomalaisen seuraan palkkasikin.

”Otimme tavoitteeksi kilpailun parhaalla mahdollisella tasolla, muttei hinnalla millä hyvänsä. Toisena tärkeänä tavoitteena oli jäsenmäärän kasvattaminen.”

Jotta tavoitteisiin päästäisiin, oli pakko luoda selkeä valmennussuunnitelma.

”Aloitimme sellaisella hyvin perinteisellä keskustelulla, mitä pitää osata missäkin ikävaiheessa.”

”Toukokuussa 2015 olimme siinä tilanteessa, että päätimme määritellä mitä 9-vuotiaalta pelaajalta halutaan nähdä eri osa-alueilta. Mitä pitää osata teknisesti, taktisesti, fyysisesti ja henkisesti.”

”Tekniset asiat ja fyysiset asiat oli helppo päättää, mutta miten määritellä taktiset asiat? Päätimme ottaa time-outin ja lähteä kysymään mielipidettä asiantuntijoilta.”

Wistuba-Marino oli tutustunut vuonna 2014 Honkaan Shefki Kuqin valmennustiimiin tulleeseen Jose Riveiroon, ja tiesi tämän jalkapalloilulliselta sisältö-osaamiseltaan äärimmäisen päteväksi. Niinpä Riveiro oli ensimmäisenä siinä listassa, jolta taktisten asioiden määrittelyyn näkemystä kysyttiin.

Wistuba-Marino aloitti keskustelun kysymällä Riveirolta, milloin Espanjassa aloitetaan käymään lasten kanssa läpi erilaisia jalkapallon perusmekanismeja, kuten vaikka 3-4 pelaajan yhteistyötä erilaisten rondo-harjoitteiden avulla. Riveiro ei ymmärtänyt kysymystä. Kun Wistuba-Marino sai kysymyksensä aseteltua toisella tavalla, vastaus oli paljon puhuva: heti. Käsitys eroaa perinteisestä ajattelusta Suomessa, jossa koetaan, ettei lapsi ole kehityksessään siinä vaiheessa esimerkiksi 7-vuotiaana, että voisi opetella jotain muuta kuin ”pallo ja pelaaja” -tyyppisiä taitoja. Riveiron käsityksen mukaan pelin lainalaisuuksista pitää opettaa jokaista ja heti. Lapsen kehitysvaiheen mukaan, tietysti. EPS:n pienimpiä junioreita opetetaan jo erilaisten sääntöleikkien avulla havaitsemaan sellaisia pelin kannalta olennaisia asioita, kuten missä on uhka ja missä kauimmainen joukkuekaveri. Termit lapsille ovat tietenkin erilaisia.

”Keskustelun jälkeen oli päivänselvää, että jos haluamme parhaan mahdollisen valmennussuunnitelman, meidän on pakko palkata Riveiro. Piste.”

Vuoden 2015 jälkipuoliskolla EPS:n valmennuspäälliköksi siirtyneen Wistuba-Marinon mukaan seurassa pohdittiin, miten Riveirosta saadaan paras mahdollinen hyöty irti.

”Selvää oli, ettei se ole niin että Riveiro vetää treenejä kentällä.”

Riveiro päätettiin lopulta palkata vetämään valmennuskoulutusta. Kurssit järjestettiin kaikille EPS-valmentajille, ja ensimmäisenä vuonna kursseille osallistui yhteensä 120 valmentajaa 43 eri kurssille.

Valmennussuunnitelmatyön lopputuloksena syntyi EPS-metodi. Metodin suhteen Wistuba-Marino korjaa väärinkäsityksiä:

”EPS-metodi ei tarkoita ”positional game”-pelimallia. Se on johdettu positional gamesta, mutta se sisältää kaiken: harjoituskulttuurin, seurakulttuurin… Kaikki on mietittyä, ja se on se EPS-metodi.”

Samoin on mietitty, minkä profiilin valmentajia EPS hakee. Mikä on valmentajan vaatimustaso, minkälaisia arvoja hän edustaa.
Vuonna 2016 seuraan palkattiin lisää päätoimisia työntekijöitä. Vuoden aikana kerättiin myös dataa siitä, mitkä asiat ja rakenteet metodissa toimivat näissä olosuhteissa ja mitkä ei. Tieto vietiin Riveirolle, ja sen perusteella metodia ja toimintaa tarkennettiin.
2017 EPS alkoi Wistuba-Marinon mukaan jo ”tuntumaan futisseuralta”.

”Kun kävelee alamäkeä kohti Espoonlahden urheilupuistoa ja näkee kentät, niin toiminta näyttää ihan erilaiselta.”

”Joukkueet ovat nousseet sarjatasoja, aluejoukkuepelaajia on tullut, ja esimerkiksi Hesa Cupin jälkeen tultiin sanomaan, että EPS on ihan eri seura, kun kaikki joukkueet mm. lämmittelivät samalla tavalla.”

Tärkein mittari on valmennuspäällikön mukaan kuitenkin se, tunnistaako kentältä ”epsiläisen” pelaajan. Jos pelaajaa on jalkapallokouluun tulosta saakka ohjattu leikin avulla toteuttamaan systemaattisesti tietynlaista toimintaa, esimerkiksi selän taakse vilkaisua ja lähimmän uhan havaitsemista, pitäisi sen Wistuba-Marinon mukaan näkyä teini-ikäisen pelaajan pelaamisessa.

EPS on siis pelaajakehityksellistä toimintaa parantaessaan keskittynyt vahvasti lajiosaamisen kehittämiseen. Wistuba-Marino puhuukin paljon ”futis-substanssista”, joka on luonnollisesti tärkeä vaatimus seuran valmentajille. Yksi EPS:n tavoite onkin olla jatkossa sekä taho joka myy valmennuskoulutusta ulospäin että seura, johon valmentaja tulee kehittymään. Koulutusmyynnin tarkoituksena on sekä vaikuttaa pelaajakehitykseen suuremmalla mittakaavalla, että tuottaa resursseja omaan pelaajakehitykseen. Hinta on näiden kahden tavoitteen Kultakutri-vyöhykkeellä. Esimerkiksi klaukkalalainen NJS osti hiljattain EPS:ltä valmennuskoulutusta.

Valmentajalle EPS haluaa olla seura, joka kannattaa olla CV:ssä. Wistuba-Marino maalailee tilannetta, jossa toiseen seuraan siirtyvästä valmentajasta tietää tasan tarkkaan mitä saa ja mitä tämä osaa, kun takana on esimerkiksi kolmen vuoden jakso EPS:ssa.

”Pyrimme menemään huippuvalmentajuutta kohti. Vaatimustason pitää olla sellainen, että voi pohtia voiko tällä työmäärällä saada töitä Celta Vigosta?”

”Maanantain viikkopalaverissa salamat lentävät. Nyt tästä on tullut oikea työpaikka, ei mikään fiilistelymesta futisfaneille. Sinulla on vastuu omasta työstä, ja jos et hoida sitä: ulos.”

Seuran nykyiset valmentajat ovat Wistuba-Marinon mukaan ostaneet idean ja homma toimii.

Tulevaisuuden tavoitteet ovat selkeät. EPS:n edustusjoukkue halutaan saada osaksi pelaajaputkea. Nykyisellään edustusjoukkue aloittaa kolmannen kautensa Kolmosessa, mutta Wistuba-Marinon mukaan seura haluaa sen ylemmäs, ideaalitilanteessa jopa Ykköseen. Muitakin suunnitelmia alkaen erilaisista seurayhteistyökuvioista valmennuskeskus-ajatteluun on olemassa. Uusi valmennuslinjaus on tulossa julki lähiaikoina. Paljon on tietenkin kiinni myös resursseista ja olosuhteista, joista jälkimmäisessä EPS on vahvasti Espoon kaupungin armoilla. Yksi tärkeä tavoite on pysyvyys. Seura on pyrkinyt luomaan selkeät kriteerit sille, mitä pitää missäkin toimessa osata. Yksi tähän liittyvä tavoite on nousta seurojen laatujärjestelmässä tasolle 4.

”Jos Riveiro lähtee, pitää löytää yhtä pätevä henkilö tilalle. Jos vaatimukset ei täyty, niin me haetaan se henkilö vaikka Espanjasta”, sanoo Wistuba-Marino.

 

Jokainen seura toimii omassa ympäristössään, ja jokaisessa ympäristössä realiteetit ovat erilaiset. Pääkaupunkiseudun metropolialue lienee ympäristöltään poikkeava keskimääräisen suomifutis-seuran toimintaympäristöstä. Laadukas jalkapallotoiminta ei kuitenkaan ole kovin nirso vaatimuksiltaan. Hyvä tapaustutkimus aiheesta on raumalainen Pallo-Iirot, joka valittiin Länsi-Suomen piirin vuoden seuraksi hiljattain. Vaikka Rauma on karvan verran alle 40 000 asukasluvullaan pieni kaupunki, on Pallo-Iirot silti Satakunnan suurin jalkapalloseura. Ei esimerkiksi FC Jazz, jonka ansiot kasvattajaseurana tunnetaan, esimerkiksi tänä vuonna seuran kasvateista ulkomaille siirtyivät Tuure Mäntynen Kaiserslauterniin ja Patrik Raitanen Liverpooliin. Urheiluihmisille sana-assosiaatio-leikissä ”Rauma” toisi melko varmasti ja nopeasti mieleen sanan ”Lukko”, mutta keltapaitainen kiekkoseura ei ole Rauman suurin urheiluseura, se titteli kuuluu Pallo-Iiroille. Pelaajia poikien ja nuorten maajoukkueisiin ei yli 900 pelipassin Pallo-Iiroista ole kuitenkaan juurikaan tullut, toisin kuin esimerkiksi noin 400 pelipassin Jazzista.

Vertailu esimerkiksi Espooseen tai Poriin ei kaupunkien toisistaan eroavan koon takia ole relevantti, eikä pelkkiä pelaajamääriä mittailemalla päästä käsiksi kovin syvällisiin totuuksiin. Pallo-Iirojen toiminnassa on aikaisemmin ollut kuitenkin sitä jo mainostettua tyhjäkäyntiä, myöntää seuran junioripäällikkö Pasi Lehtonen:

”Sieltä me olemme tulossa. Aikaisemmin toiminnan linjaukset tulivat ”Kaikki Pelaa” -ideologiasta, ja tavoitteena oli pelaajamäärän kasvattaminen. Sillä mitä treeneissä tehdään, ei ollut niin väliä”.

Kuluvan vuosikymmenen alussa seura alkoi Lehtosen mukaan miettiä, millainen seura haluttaisiin olla ja mitä tehdä? Vastauksia löytyi pikkuhiljaa mm. seurojen laatujärjestelmään peilaamalla. Uusi strategia vuoteen 2020 asti astui voimaan 2015. Seuran nettisivuilla esillä olevassa strategiassa on esillä painopistealueet, tavoitteet ja toimet niiden saavuttamiseksi.

Pallo-Iirot siis päätyi siihen, että se satsaa kilpatoiminnan kehittämiseen, pelaajakehityksen laadun parantamiseen. Mutta miksi? Eikö hyvä harrastetoiminta voisi riittää joillekin seuroille?

Lehtonen on samaa mieltä siitä että yhtenä syynä on se, että raumalaiselle jalkapalloilijalle halutaan taata mahdollisuus laadukkaaseen toimintaan myös kotikaupungissaan, mutta laajentaa saman tien katsantokantaa:

”Haluamme ottaa vastuuta koko Rauman seudusta. Meillä on viisi satelliittiseuraa, joille tarjoamme valmentajakoulutusta ja pelaajakoulutusta.”

Myös yhteisjoukkueet, eli joukkueet joissa pelaa useamman seuran pelaajia, kuuluvat ”Iirojen” toimintamalliin. Lehtonen, jonka toimenkuvasta iso osa koskettaa seurayhteistyötä, nostaakin kumppanuuden ja arvostuksen seurojen välillä yhdeksi tärkeimmistä osatekijöistä uudessa laadukkaammassa pelaajakehityksessä.

Toinen osatekijä on seuravetoisuus:

”Toiminta on nyt seuravetoisempaa. Seuralta tulee kausisuunnitelmat, ikäluokkakohtaiset opetussisällöt, valmennuskoulutus…”
”Yksittäisen valmentajan valta on pienentynyt, sellainen poukkoilu ollaan saatu pois. Toiminta on tasalaatuisempaa”, kertoo Lehtonen, ja täsmentää vielä:

”Tietenkin valmentajalla on jonkin verran liikkumavaraa, seura ei tule esimerkiksi kertomaan kenen pitäisi olla C-junioreissa avauksessa.”

Valmentajat ovatkin kolmas suuri osatekijä, johon Pallo-Iirojen kehittynyt toiminta voisi olla tiivistettävissä. Seuralla on selkeä valmentajastrategia, joka alkaa Lehtosen mukaan jo rekrytointi-vaiheesta:

”Me emme ole sellaisessa tilanteessa, että voisimme ostaa ulkopuolelta päteviä valmentajia. Niinpä etsimme ”hyviä tyyppejä”, ja mietimme miten saisimme heitä vietyä eteenpäin.”

Tähän junioripäällikkö kertoo seuran lyöneen ”ison panoksen”. Pallo-Iiroissa on pelaajapolun lisäksi olemassa valmentajapolku, ja jokaiselle valmentajalle pyritään luomaan oma yksilöllinen kehityspolku. Jos pelaajakehityksen puolella on lähihistoriassa ollut vähän hiljaisempaa, valmentajat ovat Raumalla kehittyneet. Siitä osoituksena Jussi-Pekka Savolaisen palkkaaminen KäPa:an ja Aleksi Lallin muutto HJK:hon. Ja seuraavat kiinnostavat nimet ovat taas kasvamassa, vinkkaa Pasi Lehtonen.

Tärkeäksi tekijäksi Lehtonen nostaa myös seurajohdon tuen, joka näkyy esimerkiksi toimenkuvien selkeydessä. Esimerkiksi valmennuspäällikkönä toimiva Kimmo Hörkkö pääsee Lehtosen mukaan tekemään sitä, mitä valmennuspäällikön kuuluukin: kehittämään valmennusta.

Kilpatoimintaan junioriurheilussa, ja ehkä varsinkin jalkapallossa liittyy yleisellä tasolla erinäisiä mielikuva-mörköjä. Raumalla mikään oletetuista peloista ei ole kuitenkaan konkretisoitunut. Pelaajamäärä on kasvanut vuodesta 2011, muutoksen alkuräjähdyksestä, noin 200-300 pelaajalla. Tosin sen Lehtonen pistää enemmän päätoimisen harrastekoordinaattorin Henni Viljamaan piikkiin. Harrastepuoli on edelleen olemassa, ja Pallo-Iirot pyrkii kehittämään sitäkin jatkuvasti.

Jokaisen onkin hyvä muistutella itselleen, että juniorijalkapallon janan ääripäissä eivät ole ”kilpatoiminta” ja ”harrastetoiminta”, jotka edustavat mustavalkoisesti laatua tai laaduttomuutta, hyvyyttä tai pahuutta. On erilaisia janoja, ja janojen ääripäissä on ”laadukas toiminta” ja ”laaduton toiminta”. Harrastetoimintaakin voi olla hyvää tai huonoa.

Olennaista siirtymisessä kilpatoimintaa kohti on kilpailullisuuden sisältö, jota Lehtonen avaa oman seuransa näkökulmasta:
”Minulle kilpailullisuus tarkoittaa sitä, että toiminta on suunnitelmallisempaa. Ei sitä, että olisi välttämättä enemmän harjoituksia tai tulisi kausimaksuun 1000 euroa lisää.”

Kilpatoiminta esiintyy joissain mielikuvissa vakavana toimintana, joka tappaa lasten harrastuksesta hauskuutta. Seuran edustusjoukkuettakin useampaan otteeseen valmentanut Lehtonen lähestyy asiaa eri tulokulmasta:

”Samalla kun toiminnasta tulee suunnitelmallisempaa, siitä tulee hauskempaa. Jos aikaisemmin valmentaja mietti treeneihin ajaessaan mitä tehdään, ja 60 minuutin harjoituksista harjoiteltiin 20 minuuttia, ja nyt kaikki on suunniteltu ja 60 minuutin ajasta harjoitellaan 54 minuuttia, niin onhan jälkimmäinen lapselle hauskempi harrastus.”

Vanhemmilta tai pelaajilta ei olekaan yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta tullut vastareaktioita, enemmän Lehtosen mukaan odotettiin, että koska seurassa aletaan tekemään asioita tosissaan. Ei muutos kuitenkaan helppoa ole ollut.

”Kun toimintakulttuuria muutetaan, se muutos ei tule yhdessä, kahdessa tai kolmessa vuodessa. Nyt se alkaa kuitenkin näkyä.”
Esimerkkeinä toimintakulttuurin muutoksesta Lehtonen mainitsee esimerkiksi valmentajien suhtautumisen lajiin ja sitoutumisen omaan kehitykseen.

”Kun esimerkiksi on Sami Hyypiä Akatemian valmennuskoulutuksia, niin Pallo-Iirojen valmentajia on siellä usein eniten tai toiseksi eniten.”

Myös pelaajapuolella tulokset ovat tulossa. Siinä missä Lehtosen mukaan seuran nuorimpien ikäluokkien ei aikaisemmin oikeastaan kannattanut pelata esimerkiksi TPS:ää, Interiä tai Jazzia vastaan, nykyään pelit ovat jo niin tasaisia että niitä kannattaa pelata. Aluejoukkueleirityksissäkin alkaa Iirot-taustaisia pelaajia näkymään ikäluokissa 03-06, uskoo Lehtonen.

Aika pysähtyä nauttimaan kädentyöstään ei ole kuitenkaan vielä käsillä, jos sellaista aikaa urheiluseuratyössä koskaan onkaan. Raumalaisten seuraaviksi kehitysaskeleiksi Lehtonen asettelee muun muassa valmennusjärjestelmän päivittämisen ja toimenkuvien selkeyttämisen entisestään. Jonkinlainen köyhänmiehen akatemiamalli oppilaitosyhteistyön kautta siintää myös junioripäällikön tulevaisuudenkuvissa. Pallo-Iirot haluaa olla huippuseura sekä lapsi- että nuorisovaiheessa. Jos tämä tavoite toteutuu, pelaajapolun päässä hedelmiä napsivan edustusjoukkueen pitäisi Lehtosen mukaan pystyä pelaamaan Ykköstä tai olla Kakkosen kärkipään joukkue. Ensi kaudella Pallo-Iirojen miesten edustusjoukkue lienee yksi nousijasuosikki Länsi-Suomen Kolmosessa. Yhtenä unelmana on myös mahdollistaa reitti Raumalta Veikkausliigaan asti, joka edellyttäisi jonkinlaista seurayhteistyötä.

Paljon on siis työtä tehtävänä, kun toiminnasta yritetään tehdä huippupelaajakehitykseen tähtäävää. Ja vähintään yhtä paljon tehtävää on edessä. Molempien esimerkkiseurojen toimet ovat lupaavan oloisia, ja epäilemättä moni suomalaisen jalkapallon ystävä toivoo sekä raumalaisille että espoolaisille onnistumisia pitkäjänteisessä työssään. Jos tuloksien suhteen on skeptinen, kannattaa suorittaa mielessään muutama laskutoimitus. Päätöksestä panostaa huippupelaajakehitykseen kuluu väistämättä muutama vuosi siihen, että toimintakulttuuri on oikeasti huippupelaajakehitykseen tähtäävä ja sen realiteetit hyväksyvä. Sen jälkeen kuluu vielä vähintään 10 vuotta, ennen kuin ensimmäiset koko laadukkaan pelaajaputken läpikäyneet kokonaiset ikäluokat lähestyvät aikuisikää. Oikeasti yhtälössä on muutakin kuin matematiikkaa. Tuntuu reitti kuinka hitaalta tahansa, se on monelta osin parempi tapa kuin pikavoittojen ostaminen rahalla. Onhan se sentään tehty onnistuneesti ennenkin.

 

Kun seuran nykyinen kehityspäällikkö Toni Hevonkorpi palasi Ilvekseen vuonna 2007, oli tamperelaisseura toiminnallisesti erittäin hyvä. Sen huippupelaajakehitys puolestaan ei ollut. Seuran toiminnassa oltiin menty harrastepuoli edellä. Tässä ei taaskaan ole mitään vikaa, hyvät harrasteseurat ovat arvokkaita suomalaiselle jalkapallolle ja kansanterveydelle, ja Ilves oli ja on Suomen parhaita harrasteseuroja. Hevonkorven mukaan seurassa tehtiin kuitenkin analyysi, jonka mukaan Ilves on niin iso seura, että se pystyy olemaan hyvä sekä harrastepuolella että huippupelaajakehityksessä.

”Lähtökohta huippupelaajakehityksen parantamiselle oli kulttuurinmuutos. Treenasimme aivan liian vähän”, listaa Ilvekseen 3-vuotiaana juniorina ensi kerran tullut Hevonkorpi.

”Toinen askel oli valmentajien tason nostaminen, varsinkin nuorempaan päähän. Ensin työnsimme omia valmentajiamme liiton koulutuksiin, ja pikkuhiljaa rupesimme järjestämään omaa sisäistä koulutusta.”

Kun seura lähti kehittymään, tuli Tampereen seudulla vastaan olosuhteet.

”Olosuhteisiin panostimme. Meillä on muutaman yhteistyöseuran kanssa yhteinen halli, ja lisäksi Ilves omistaa kaksi kenttää.”

Neljäntenä asiana huippupelaajakehityksen muutoksessa Hevonkorpi nostaa esille asian, jota ”kukaan ei halua sanoa”:

”Kyllä talous on iso haaste. Emme halunneet ottaa kaikkea vanhempien kukkaroista, joten piti keksiä mistä raha tulee, kun paremmat valmentajat ja olosuhteet maksavat. Mistä saadaan uudet tulovirrat?”

”Nyt kun katselee ja miettii taaksepäin, niin kyllä talouspuolella on tapahtunut todella iso kasvu.”

Uusia tulovirtoja löytyi lopulta monesta suunnasta; niin perinteisistä yhteistyökumppanuuksista, turnausten järjestämisestä kuin liikuntakerhojen järjestämisestä yhteistyössä kaupungin kanssa. Hevonkorven mukaan Ilveksessä alle 50 % juniorijoukkueiden taloudesta tulee vanhempien kukkaroista.

”Loput me toimistolla hankimme.”

Toimintamaksut ovat Ilveksessä nousseet, kun huippupelaajakehitykseen alettiin panostaa, muttei Hevonkorven mukaan samassa suhteessa seuran panostusten kanssa.

Toki toimintamaksujen kasvua, kuten toimintakulttuurin muutosta muutenkin, piti alussa perustella varsinkin vanhemmille, kertoo ”asennekasvatuksesta” puhuva Hevonkorpi. Muitakin alkuvaikeuksia oli, jo mainitun talouden lisäksi.

”Toimintakulttuurin muutos ei tietenkään tapahdu vuodessa, ja se on iso haaste. Ensimmäiset vuodet kun kerroimme, miten kaikki tehdään nyt paremmin, meille sanottiin että ”te puhutte paskaa”, koska tuloksia ei niin nopeasti tullut.”

Lisäksi puheeksi tulee edustusjoukkueen merkitys pelaajapolulla. Se on Hevonkorven mukaan suuri.

”Meillä oli silloin 2007 tilanne, että omaa edustusjoukkuetta ei ollut. Vaikka pelaajakehitys oli heikompaa, oli ikäluokissa joitain hyviä pelaajia. Kyllä nämä pelaajat miettivät, että mihin oikein menevät tai tähtäävät.”

”Edustusjoukkueella on tosi iso merkitys henkisesti”, miettii Hevonkorpi ja kehuu nykyistä edustusjoukkuetta ja sen valmennusta.

Pienistä alkuvaikeuksista huolimatta Ilvekselläkään panostus huippupelaajakehitykseen ei ollut harrastepuolelta pois.

”Harrastepuoli ja sen kehittäminen ovat meidän strategiassa olennainen osa.”

Kuten kaikissa jutun seuroissa, myös Ilveksessä harrastajamäärät ovat kasvaneet. Lisenssimäärillä mitattuna useana vuonna Suomen suurimmaksi jalkapalloseuraksi selviytyneellä Ilveksellä määrät tulevatkin nimenomaan harrastepuolelta.

”Meidän määristä usein puhutaan, mutta kilpatoimintahan meillä on ihan samansuuruista kuin muilla. Se on se harrastepuoli, jossa pelaajia on valtavasti”, kertoo Toni Hevonkorpi.

Ilves on tullut pitkän matkan vuodesta 2007. Sen edustusjoukkue otti viime vuonna ensimmäisen mitalin jalkapallon pääsarjasta sitten vuoden 1985. Seuran huippupelaajakehitystä arvostetaan nykyään korkealle, ja näyttönä siitä sillä oli viime vuonna esimerkiksi seitsemän pelaajaa poikien U16-U21 -maajoukkueissa.

”Paljon on pitänyt tehdä, että ollaan päästy edes tähän. Ja nyt huomataan, että pitäisi tehdä vielä enemmän.”

”Haluamme kilpailla juniori-ikäluokissa Pohjoismaisten huippuseurojen kanssa. Joka ikäluokan pitää pystyä tähän, ja jokaisessa ikäluokassa pitää olla pelaajia, jotka mahtuisivat meidän mielestämme esimerkiksi Midtjyllandin avaukseen.”

Keinoiksi näiden luettelemiensa tavoitteiden saavuttamiseen Hevonkorpi mainitsee tuttuja asioita: valmennuksen laadun kehittäminen, edelleen varsinkin ruohonjuuritasolla. Olosuhteiden kehittäminen erityisesti talviharjoittelun osalta. Ilveksen tähtäimessä onkin oma halli, johon Hevonkorven mukaan ”raha pitää taas kerätä jostakin”. Seurayhteistyötä on Tampereenkin seudulla viritelty, ja eteenpäin on Ilves-näkökulmasta menty viimeisen 2-3 vuoden aikana, vaikka vanhat asenteet heittävät kuormaa rekeen.

 

Eräs suomalaisen jalkapallon parissa elääkseen työskentelevä totesi hiljattain, että nämä noin 500 lisenssipelaajan seurat, jotka eivät tuota aluejoukkuepelaajia tai maajoukkuepelaajia, ovat ratkaisevassa roolissa suomalaisen jalkapallon tulevaisuudessa. Niissä onkin varmasti paljon käyttämätöntä potentiaalia, ja niiden toimintaan päätyy kaikkien todennäköisyyksien mukaisesti varmasti myös sellaisia lapsia, joilla olisi lahjakkuutta kansalliselle huipputasolle ja osalla myös kansainväliselle tasolle. Yksittäisten talenttien optimaalisemman kehityksen lisäksi tyhjäkäynnin vähentäminen nostaisi keskivertopelaajan tasoa, jolloin kaikki kilpailu olisi kovempaa. Kuten tässäkin jutussa käy ilmi, huippupelaajakehityksen laadun nostamisella ei ole harrastetoimintaa syövää vaikutusta. Ennemminkin päinvastoin. Lisäksi mikäli usea seura onnistuisi pitkäjänteisessä pelaajakehityksessään, saisimme myös aikuisten sarjoihin tervetulleen profiilin seuroja: omilla kasvateilla laadukkaalla tasolla, taloudellisesti kestävällä pohjalla kilpailevia nippuja.

On helppo luetella hyötyjä ja maalailla optimistisia tulevaisuudenkuvia. Tyhjäkäynnin muuttaminen tuottavaksi pelaajakehitykseksi on kuitenkin kaikkea muuta kuin helppoa. Ensinnäkin se vaatii urheilun mittakaavalla valtavaa pitkäjänteisyyttä. Toiseksi se ei saa olla kiinni yksittäisistä henkilöistä, joiden vaihtuminen johtaa nykyisen projektin päättymiseen ja uuden alkamiseen. Kolmanneksi se vaatii yhteiskunnassa menestyksekkäästi luovimista, toiminnan perustelemista ja vanhempien kouluttamista. Vähentyneet kesäloman mökkiviikonloput, kasvaneet tapahtumamäärät ja nousseet toimintamaksut pitää pystyä myymään harrastusvaihtoehtojen markkinoilla.

Eikä kolme seuraa tietenkään riitä mihinkään. Laajan perustan takaamiseksi, ja jokaiselle mahdolliselle talentille aidon sauman varmistamiseksi, joka ikisen seuran pitäisi olla vähintään lapsivaiheen huippuseura. Onneksi seuroja on tietenkin useampia kuin tässä mainitut kolme. Pelkästään pääkaupunkiseudulta löytyy esimerkiksi VJS:n johdolla useampiakin seuroja, oikeastaan Espoostakin olisi jo saanut jutun. VPS:ssa tehdään muutosta, IFK Mariehamn on ottamassa askelia koko alueensa pelaajakehityksen kohentamisesta, ja RoPS on nykyään organisaatioltaan kauttaaltaan yksi Veikkausliigan parhaita nuorten pelaajien kehittäjiä. Viiden vuoden päästä Pallo-Iirot on yksi johtavia kasvattajaseuroja Suomessa, Ilves pärjää Pohjoismaisten huippujen kanssa ja EPS tuottaa Wistuba-Marinon mukaan kansainvälisen tason pelaajia. Ainakin kehittynyt seuratoiminta antaa suomalaisen jalkapalloilijoiden seuraajille syyn katsoa valoisin mielin tulevaisuuteen ja haaveilla. Sitä ei voi koskaan suomalaisessa jalkapallossa olla liikaa, eihän?

Jesse Saarinen, EOM-jalkapallolehti